9kk myöhemmin

Yhdeksän kuukauden jälkeen
sylissä on lapsi.
Pieni, hento, kuin linnunluinen.
Tuntematon.
Tätäkö minun pitäisi oppia rakastamaan?

Kun eivät ne ensimmäiset ajatukset olleet mitenkään rakkaudentäyteisiä
vaikka sen käsityksen saa että pitäisi olla.

Enemmänkin ihmetystä; onpa se pieni ja sievä - eihän se mene rikki?

Mitä jos se ei pidäkään minusta?

Me olemme maalla

Pitää vielä tämä laittaa tänään:

Eli leikin kännykän kameralla. (Ostin viikko sitten elämäni ensimmäisen kamerallisen kännykän, tosin käytettynä.) Nämä ovat maisemat, jos lähtee meiltä yhtä lukuunottamatta mihin tahansa suuntaan ja kävelee noin 2-5min. Yhdessä suunnassa tulee kylä vastaan, eli sinne päin pitää kävellä ehkä 10min jotta saavuttaa tällaiset näkymät. Ja kyllä, asumme paikan mittapuulla keskustassa.

Meditointia

Mikä voisi olla lapsiperheen tärkein hankinta? Olisiko se farmarimallin auto, yhdistelmärattaat vai vähintään 70 neliön asunto? Mitä tahansa veikkasitkin, se meni väärin. Tärkein hankinta on useamman tietolähteen mukaan astianpesukone.

Todella kummallista. 

Meiltä ei tuota mainittua hyödykettä löydy. Ei nyt eikä ensi viikolla, vaikka meidät nykyään lapsiperheeksi luokitellaankin. Hyvin pärjäämme ilmankin. Ymmärrän kyllä, että kun lapsia on kolme tai enemmän, ja kaikki leikki-iässä tai sen ylittäneitä, tiskiä tulee enemmän kuin kahden aikuisen taloudessa, ja silloin kone on varmasti ihan paikallaan. Se puolestaan ei mene jakeluun, että moinen kapistus pitää hankkia heti, kun perheenlisäys on vasta tuloillaan, perusteluna "se on lapsiperheessä ihan ehdoton." Öh, nyt meni ohi. Jos imettää, ei lapsesta aiheudu tiskiä. Jos taas ruokinnassa käyttää apuna tuttipulloa, joutuu vähintään ne tutit pesemään käsin, ja eikö siinä sivussa mene muutama pullokin? Tai sitten niitä pitää olla niin hirvittävä arsenaali etteivät lopu kesken kun kone on vasta puolillaan tiskiä. Muutoin joutuu pesemään vajaan koneellisen (epäekologista) tai tiskaamaan ne pullot käsin. Ja kiinteisiin siirryttäessä se kulho- ja lusikkatiski ei päätä huimaa.

Paras kuulemani perustelu on se, että sitten ne tiskit eivät haise siinä tiskipöydällä vaan siellä koneessa. Tämänkin perustelun erinomaisuus jäi minulta jotenkin hämäräksi. Jos astiat viruttaa pikaisesti hanan alla käytön jälkeen, ne eivät haise pöydällä. Sen sijaan myös virutetut astiat haisevat aika tavalla, kun sen likaisia astioita puolillaan olevan koneen luukun avaa. Tämä on ihan empiiristä tietoa, meillä oli tiskikone joskus lapsuudessani. Se hajosi kun olin noin kymmenen vanha, eikä moista kapinetta sen jälkeen taloon tullut. Sen jälkeen kolmilapsinen perhe eleli vallan hyvin ilman tiskikonetta.

Tiskaaminen on mielestäni ensinnäkin meditaatiota ja toiseksi työtä, josta saa välittömän positiivisen palautteen. Kerran päivässä kun selvittää kertyneet astiat harjan ja veden sekä tiskiaineen suosiollisella avustuksella siitä pöydältä kaappiin, tulee tunne että olen sentään jotain näkyvää tänään saanut aikaan. Sillä on myös oma rauhoittava vaikutuksensa, vähän kuin lasitöissä lasin folioinnilla; kädet työskentelevät jonkin sellaisen kimpussa, jota ei tarvitse ajatella tai johon ei tarvitse keskittyä. Se tapahtuu kuin itsestään, ja samalla ajatukset saavat joko lepoa tai vapauden keskittyä johonkin ihan muuhun.

Palaan tiskikoneaiheeseen sitten, kun lapsi tai lapset oikeasti sotkevat astioita.

Hapatusta

Tarkoituksenani ei ole pitää raskaus- tai vauvablogia, mutta eipä tässä elämässä paljon mitään muutakaan tunnu tällä hetkellä olevan kuin vauvan kanssa oleilua, joten pakostakin se näkyy täällä. En silti ole aikeissa ruveta keuhkoamaan asioista pää punaisena omaa mielipidettä huutaen, mutta nyt on ihan pakko hieman avautua. Aiheena ah niin paljon ja monenlaisia mielipiteitä herättävä (täys)imetys.

Kuten varmasti tiedossa on, suosituksena on kuuden kuukauden mittainen täysimetys, ja sitten kiinteisiin siirtyminen pikku hiljaa. Tätä ideologiaa paasataan joka tuutista. Lapsesta tulee vähintäänkin moniallerginen ja lievästi häiriintynyt jos siirtyy ennen tuota 6kk ikää antamaan mitään muuta kuin rintamaitoa, ja varsinkin jos erehtyy korviketta tarjoamaan. Jos joku kamppailee imetysongelmien kanssa, likimain ainoa neuvojien hyväksymä käytäntö on "IMETÄ LISÄÄ!" vaikka rinnanpäät olisivat verillä ja lapsi raivosta karjuisi. Täysimetys on ainoa autuaaksi tekevä, oli se sitten miten tuskaista ja hankalaa tahansa. Ainoastaan täysimetys on hyväksi äiti-lapsi-suhteelle*.

No. Meillä on menty täysimetyksellä ohjeiden mukaan, vaikka hankalaa on ollut. Kun se kerran on se suositus ja hyväksi lapselle. Lapsi on ollut kärttyinen, kieltäytynyt syömästä pahimmillaan monta kertaa peräkkäin, huutanut vain pää punaisena. Kieltäytynyt rinnasta, tai huutanut kun ei maitoa heru. Minä olen uskonut suosituksia ja imettänyt itku silmässä, kun sanovat että kyllä se lapsi siitä suostuu syömään kun vain sitkeästi yrittää, ja että maitomäärä lisääntyy kun vain jaksaa imettää. Kyllä se täysimetetty lapsi saa sen mitä tarvitseekin. Elä vain anna korviketta ettei imetys häiriinny tai tule mahavaivoja.

Enää en usko tätä imetyshapatusta. 4kk neuvolassa tehtiin hieman huolestuttavat havainnot. Tytölle oli tullut kuukaudessa painoa 250g, pituutta vähän reilu sentti. Siro on kyllä luustoltaan, mutta pituuden, painon ja päänympäryksen kehitys on notkolla, joten voinemme vetää johtopäätökset että ihan kaikki ei ole kohdillaan. Mitään hälyttävää ei vielä ole, mutta kun vertaa vaikkapa tämän keskustelun lapsukaisiin niin kyllä aika kevytsarjalainen on. Reippaasti alle 6kg:n kun ollaan edelleen. Täysimetetty lapsi kasvaa kyllä, joopa joo. Entä kun se täysimetetty lapsi kieltäytyy syömästä rintaa, eikä se mene ohi millään, ei missään asennossa eikä vireystilassa? Entä sitten, kun suostuisi syömään, mutta maitoa ei heru pahimmillaan viiteen minuuttiin ja lapsi väsyy ja raivostuu sen takia, kieltäytyen sitten syömästä kun maitoa viimein tulisi? Ja jää tietenkin nälkäiseksi. Eikä kyse ole siitä, että olisi oppinut helpolle pullolle, kun sitä on vältelty kuin ruttoa. Miten tällaista lasta imetetään, kysyn vain.

Ja kun viimein annan periksi ja suunnilleen itkun kanssa tarjoan pullosta korviketta, lapsi vetäisee melkein 2dl, röyhtelee kuin tukkijätkä konsanaan ja tyyntyy punaisena huutavasta demonista hymyileväksi, jokeltavaksi enkeliksi. Sitten suostuu vielä syömään rintaakin, samaan syssyyn. Yöllä herää elämänsä ensimmäiseen ähkyyn.

Nyt meni meillä ruokailutottumukset uusiksi. Korviketta ja kiinteitä kehiin. Miksi kiusaisin lasta (ja samalla itseäni) tällä täysimetyksellä, kun se ei suju eikä täytä lapsen ravinnontarvetta? Ja mitä tulee niihin paljon peloteltuihin allergioihin, niin tätä kirjoittaa pitkään imetetty, jo pienestä moniallerginen ihminen, jonka sisko on ruokittu korvikkeella eikä kärsi mistään allergiasta. Selvä ero on huomattavissa parissa päivässä: lapsi on iloisempi, viihtyy pitkiä pätkiä lelujensa kanssa jopa vatsallaan ja on paljon energisempi. Pari uutta taitoakin on opittu kahdessa päivässä, kun on virtaa. Selältä pääsee vatsalleen, ja suulla on hauska pöristä ja puhaltaa kuplia.

Näin meillä. Onnittelut heille, jotka voivat ja haluavat imettää pitkään. Joillakin se onnistuu, mutta meidän tarinamme on lähempänä tätä kuin niitä onnenhuuruisia 1,5v:n imetystarinoita. Kannattaa tutustua tuohon linkin takaa löytyvään tarinaan. Miksi pitää vouhkata suu vaahdossa vain yhden ideologian puolesta, kun ei se kaikilla onnistu? Miksi ei voida olla avarakatseisia ja todeta, että tämä sopii minulle muttei sinulle?

Imetyksestä on muutenkin tehty hyvän äitiyden mittari ja kelpo lyömäase: olet huono äiti ja vaarannat vauvasi kehityksen jos et täysimetä. Käykääpä katsomassa minkä tahansa vauvapalstan imetyskeskusteluja, voin vaikka luvata että kun joku kertoo joutuvansa antamaan korviketta, syyllistäminen kanssaäitien taholta on valtavaa. Miksi pitää lyödä lyötyä? Tällä imetysfanatismin valtakaudella kun moni kärsii jo valmiiksi hirvittävää syyllisyyttä jos ei täysimetys onnistu ja joutuu antamaan lisämaitoa purkista. Kun on kerran iskostettu takaraivoon se, että vain imettävä äiti on hyvä äiti. Ja taas on nainen naiselle susi. 

*Miksi muuten aina puhutaan vain äiti-lapsi-suhteesta? Miksei koskaan puhuta isä-lapsi-suhteesta? Eikö isä ole lapselle lainkaan tärkeä, kun sen suhteen kehittymisestä ei juuri tunnuta olevan huolissaan? Äidithän muutenkin tuntuvat hoitavan lasta 80-20-suhteessa, joten tilaisuuksiksi isä-lapsi-suhteen kehitykselle jäävät ne harvat kylvetykset ja vaipanvaihdot, joita äiti ei ehdi tekemään. Ja silloinkin kuikkii olan yli että "elä napita sitä paitaa noin." Siinähän sitä on hyvä tilaisuus kehittää suhdetta kun syöttää lasta pullosta tai lusikalla sosetta. Meillä muutenT on paljon tarkempi syöttäjä kuin minä: syötin sitten pullosta tai lusikasta, aina on meininki sen verran suurpiirteistä että lapsen naama on pesua vaille valmis. T:n jäljiltä ei edes huomaisi että lapsi on syönyt, jollei ruokalapussa olisi paria pientä perunatahraa.

P.S. Muutaman päivän osittainen korvikkeenanto (kerran aamupäivällä ja kerran illalla) on selvästi edesauttanut myös imetystä. Kun lapsi ei ole väsynyt ja nälästä kiukkuinen, jaksaa se imeäkin useammin ja pidempään, mistä suora seuraus on se, että maitoa tulee paremmin ja nopeammin. En usko enää tätä imetyshapatusta; viimeksi tänään luin ihan opasvihkosesta, että osittainenkin korvikkeenanto haittaa imetystä ja voi saada sen loppumaan ennen aikojaan. Meillä se on toiminut tasan päinvastoin. Nyt voisin jopa kuvitella imettäväni pidempäänkin, vielä viikko sitten itkin että en jaksa enää yhtään. Ja ryvin syyllisyydessä.

Eikä yksikään päivä ole toisensa kaltainen

Tyttären jokailtainen nukkumaanmeno on ollut hieman haasteellista alusta alkaen. No, luetaan pois ne muutama ensimmäinen päivä jolloin nukahti kun vatsa täyttyi. Mutta sen jälkeen.
Kevyimmilläänkin nukahtaminen on vaatinut 20min-1h sylissä hyssyttelyä, eikä sekään välttämättä ole riittänyt vaan sänkyyn laskemisen jälkeen on hiljaisuutta kestänyt ehkä vartin ja sitten sieltä on killitellyt pieni silmäpari että hei, heräsin jo. Eihän siinä sitten enää voinut nukahtaa, vaan sama sylihyssyttely uusiksi. Pahimillaan kolmesti.
Sitten luin jostain opasvihkosesta, että nelikuinen vauva alkaa tehdä eroa nukahtamis- ja heräämispaikan välillä. Että jos sylissä nukahtaa ja sängyssä herää, saattaapi tulla säikäys ja huuto. Yöllä. Olin hetken aikaa että ei. Tätä meillä ei enää kaivata. Onneksi peliä ei ole vielä hävitty, vielä on aikaa ruveta totuttamaan tyttöä omaan sänkyyn nukahtamiseen.
Menihän siinä muutama ilta niin että tyttö sänkyyn, tutti suuhun ja hyvää yötä. Ja sitten nosteltiin muutaman kerran syliin-sänkyyn-syliin kunnes urvahti syliin. Iski epätoivo. Sitten tajusin tytön menevän "piiloon" aina kun nukkuu päiväunet, ts. kääntää kasvonsa makuupussin liepeen suojaan, mutta tämäpä ei onnistunutkaan sängyssä peiton kanssa. Illalla kaivelin kaapista kummitädin antaman ihanan Teddykompanietin unirievun, annoin sen tytölle ja kah, vartin päästä vallitsi hiljaisuus. Lapsi nukkui kertalaakista, kasvot puoliksi unirievun alle käännettyinä. T:kin ihmetteli että ihanko oikeasti se meni kerrasta nukkumaan.
Jännä nähdä tapahtuuko sama tänäänkin.

Yöt ovat muutenkin muuttuneet haasteellisemmiksi. Pitkän aikaa riitti yksi herätys noin klo 3-4 välillä. Nyt herätään säännönmukaisesti välillä 1-2 ja 5-6. Sama rytmi kuin kuukauden iässä. Minä liputtaisin pidempien* pätkien puolesta. En tiedä enää mikä tähän auttaisi, jonain iltana on saatu ensimmäinen pätkä pidemmäksi antamalla illalla lisäksi tilkka korviketta (käsittääkseni sulaa rintamaitoa hitaammin) koska lapsi syö erittäin vähän päivisin ja on erittäin nälkäinen öisin. Mutta nähtiinpä viime viikonloppuna sekin ihme, että tyttö söi klo 19.00, ei huolinut mitään ruokaa ennen nukahtamistaan klo 22 ja heräsi aamulla klo 4.30 ensimmäisen kerran. Niin että ota tästä selvää mikä milloinkin toimii.

Ja siitähän ei edes puhuta, miten pitkään milloinkin nukutaan. Nimimerkillä "heräsin kuudelta tänään".

Kuten kirjoituksista ehkä huomaakin, minulla ei ole pahemmin elämää nykyisin. Ja se olematonkin elämä pyörii yhden 5,5kg ripakintun ympärillä. Happanen neljän seinän sisällä, en juuri näe muita ihmisiä kuin T:n ja satunnaisesti kaupan kassan. Naapurissa on kyllä lapsiperhe, mutta perheen rouva ei edes suvaitse vastata tervehdyksen jos sattuu olemaan yhtä aikaa postilaatikolla, joten se siitä mahdollisesta seurasta. Ja kun paikkakunnan syntyvyys on max. 30 lasta/vuosi, niin eipä juuri ole äiti-lapsi-piirejä täällä päin. Netti on ainoa henkireikä nykyisin, ja epäuskoisena tuhahtelen kun pienten lasten äidit valittavat että on tylsää. "No kävin mä yksin kaupungilla kahdesti tällä viikolla, sitten oli Mirjan synttärit ja käytiinpä parilla lasillisella, mut on mulla tylsää silti." En ehkä kehtaa edes kertoa mitä mieltä olen.
Ja ehkä huomaa myös sen, että ajatukseni eivät oikein pysy nykyisin kasassa kahta sekuntia pidempään.

Se mitä kaipaan

Tampereella rakastuin joukkoliikenteeseen. Oli meillä toki silloin jo oma auto, mutta sillä ajettiin vain pitkiä matkoja, sellaisia reittejä joita ei voinut järkevästi bussilla hoitaa, ja kerran viikossa markettiin tekemään viikko-ostokset. T poistui harvoin Hervannasta edellä mainittuja keikkoja lukuunottamatta, ja minä inhoan kaupunkiajoa, joten opettelin suosiolla bussiaikataulut ulkoa. Helppo nakki kun käyttää vakiovuoroja. Tietyt vuorot menivät tiettyihin aikoihin, ja jos oli ovela pystyi sopivilla vaihdoilla ajelemaan näppärästi melkein kotiovelle.

T inhosi ja inhoaa edelleenkin systemaattisesti busseja ja junia. Etenkin kaupunkibusseja. Minusta taas on ihan luksusta päästä jonkun toisen ajamana pisteestä a pisteeseen b, varsinkin jos liikennöinti tapahtuu Tampereen kokoisen kaupungin keskustassa ruuhka-aikana. En häiriinny niistä muista ihmisistä, paitsi silloin kun istun käytäväpaikalla ja se ikkunapaikalla istuva haluaa poistua. Silloinkaan ei häiritse nousta, jos kohteliaasti sanotaan että "anteeksi, jäisin tuossa seuraavalla pysäkillä pois." Nostan nopsaan ahterini penkistä ja päästän ihmisen käytävälle. Se häiritsee, ettei sitä sanota, vaan äkistään itsekseen, hierretään persiitä penkkiin ja pälyillään käytävälle. Sitten ruvetaan väkisin tunkeamaan ohi. Aha, ai jäät tässä pois. Olisit vihjaissut sanallisesti, niin olisit päässyt helpommin.

No, täällä periferiassa on tultava toimeen ilman. En silti pidä kaupunkiajosta yhtään enempää, vaikka lähikaupungin keskusta onkin vain vähän Hervannan keskustaa isompi.

Toinen kaipaus liittyy säilytystiloihin. Tampereella meillä oli iso vaatehuone, paino sanalla iso. Kerta kaikkiaan valtava, ei mikään kahden neliön komero vaan oikein vaatehuone. Täällä meillä on viisovinen kaapisto: kaksi ovea hyllykaappia ja kolme ovea tankokaappia, ja niihin on saatava koko (tekstiilinen) omaisuus vaatteista lakanoihin ja pyyhkeisiin. Tätä omaisuutta on keskiverrosti, lakanoita ehkä hieman enemmän kuin todellista tarvetta. Niihin vain on jokin pakkomielle. Vaatteita tosin meillä on yhteensäkin todennäköisesti vähemmän kuin monella naisella yksinään. Sitten tulevat vielä tytön vaatteet, joista onneksi suurin osa on sijoitettu vanhaan hoitopöydän virkaa tekevään lipastoon, mutta paikkansa vaativat myös ne toppahaalarit ja vaatteet, joissa on kasvunvaraa. Että ei sitä tilaa niin liikaa ole.

Muuten en niin Tamperetta kaipaa, liikaa ihmisiä ja sitä rataa. Toisinaan kuitenkin kaipaan sitä, että sieltä löytyi käytännössä kaikkea mitä tarvitsi, ja vielä lyhyen matkan sisältä (ja bussillakin pääsi). Naapurikaupungista ei. Nyttemmin minusta onkin tullut nettikauppojen innokas asiakas. Onneksi sentään on netti. Muuten sitä olisikin aika pimennossa.

Kaksin käsin

Meillähän on sitten oikein sylivauvojen sylivauva. Ei siinä mitään, ymmärtäähän sen, että pikkuisen ihmisenalun on turvallista ja mukavaa köllötellä sylissä. Ja kun kerran on syntymää edeltäneet kuukaudet kuuhistellut mahassa mutkalla, niin kippuraisessa asennossa peitonmutkassa (sylissä tietenkin) se vasta mukavaa onkin. Muualla ei oikein viihtyisikään.

Eilen hain postista paketin, ja paketista kuoriutui melkein viisimetrinen trikoosoiro. Kah, kantoliinahan se. Nyt naputtelen tätä mukavasti kaksin käsin, lapsi ähisee ja tuhisee sylissä kangaskerrosten alla. Olin jo aikaisemmin ostanut lyhyemmän ns. rengasliinan (nimi tulee kai siitä kun siinä on pari nylon- tai metallirengasta joilla homma kiristellään) mutta se ei oikein sopinut. Olisi saanut olla pidempi, muuten oli oikein näppärä. Tytär viihtyi siinä, mutta näkyypä se tässäkin viihtyvän. Nukkuu kohta. Ihanaa kun voi tehdä jotain, viimeinkin. Ihan vähän kun kävi selän päälle kun kannatteli lasta tuntikausia toisella käsivarrella, makuupussiin pujotettuna. Ja hermojenkin päälle, kun uniahan ei tietenkään voinut jatkaa jos laski pussin lapsineen sylistä hetkeksikään.

Eilen illalla oli jokin kuningasajatus josta aioin kirjoittaa. No, ei ole enää. Minua vaivaa jokin ihmeellinen dementia nykyisin.

Viikonloppuna pitäisi lähteä käymään anopin luona. Hermostuttaa jo valmiiksi, jotenkin on sellainen tunne ettei minusta siellä pahemmin pidetä. Ei kannata kysyä miksi, se nyt vain on tunne selkäpiissä. Rouva anoppi on myös erittäin kova neuvomaan, varsinkin lapsenhoidossa. Taannoinen vierailu meni niin, että tein niin tai näin, se meni aina pöpelikköön. T sanoo että älä välitä, ei se edes tajua neuvovansa. Hyvähän sen on sanoa, yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella jatkuva opastus menee jo sujuvasti toisesta korvasta sisään ja samalla vauhdilla toisesta ulos. Minä nyt vain satun inhoamaan tekemisiini puuttumista, ja sattumalta (tässä hyvänä lisänä perintötekijät) otan vielä helposti itseeni. Soppa on valmis. Lusikoin sitä pitkin hampain, sen verran minussa kuitenkin on fiksua aikuista etten ryhdy vänkäämään anopin kanssa. Mutta sen verran myös löytyy teiniä, etten välttämättä vastaa puhelimeen jos ei huvita, ja sitten "unohdan" soittaa takaisin. "Oli just kädet täynnä syöttämisen kanssa, ja sitten tuli niin paljon vaipanvaihtoa ja huutoa että se vaan jäi." Jos joku sattuisi kysymään. Ei kyllä kysy.