Huono odottaja

Suoritin tässä aamutuimaan jo pieniä korjaustoimenpiteitä. Suurensin yhdet jo kertaalleen pienentämäni farkut ratkomalla osan ommelluista pienennyslaskoksista auki jotta sovin tuon kasvaneen mahan kanssa säädyllisiin pukineisiin. Viitisen minuuttia mattopuukolla näpertämistä ja taas on yhdet käyttökelpoiset housut. Yritän välttää äitiysvaatteiden sovittelua ja ostamista viimeiseen saakka. Ei kiitos. Älkääkä muuten lausuko minun kuulteni sanaa mammavaate, jollette halua aiheuttaa pahoinvointia ja kuulla saarnaa siitä, miten älyttömiä sanoja sitä odottajat käyttävät.

Ei sillä että maha olisi kovinkaan paljon kasvanut. (Töissä kukaan ei tietäisi minun odottavan lasta jo kuudennella kuulla, jollen olisi kertonut; oli pakko kertoa etteivät ihmettele kevennettyjä työtehtäviäni ja rupea juoruamaan omiaan.) Kasvu on ilmeisesti tapahtunut enimmäkseen sisäänpäin, nyt se on pikku hiljaa ruvennut pulpahtamaan pintaan. Ruumiinrakenteenikin on omiaan hämäämään; olisihan se näkynyt aikapäivää sitten, jos olisin missimitoissa. Kun en ole, sitä on huonompi huomata. Elän toivossa etten kovin suurta mahaa saisikaan.

Tänään pitää käydä jälleen syyningissä neuvolassa. Jotkut tuntuvat odottavan näitä käyntejä, minä menen pitkin hampain. Niille tuntuu olevan tärkeämpää se, mitä painan (tilanne edelleen -4kg lähtöpainosta) ja mikä on verenpaineeni kuin se, mitä päässäni liikkuu. Toistaiseksi käynnit ovat olleet linjaa päivää-näkemiin. Enkä minä viitsi kysyä mitään, ettei tule tehtyä tyhmiä kysymyksiä. Pitävät vielä avuttomana.

Tänään pitäisi illalla mennä myös ns. perhevalmennukseen, joka on naapurikaupungissa, 25km suuntaansa. Siellä on muistaakseni kolme tai neljä kertaa, yksi on isossa kaupungissa, jonne on matkaa 111km. Eikä voisi vähempää kiinnostaa koko touhu; pitkin hampain siis sinnekin. Kai siellä on pakko käydä, mutta kukaan ei voi odottaa minulta sen enempää. Minulla on kuulemma epäkypsä suhtautuminen tällaisiin asioihin, mutta minkä minä sille voin että inhoan kaikkia vastaavia tilaisuuksia. Etenkin tällaisia, jotka liittyvät raskauteen. En vain kuulu niihin, jotka ovat haltioissaan asiasta (valmennuksesta tai raskaudesta, ihan oman valintasi mukaan). Totta kai minä haluan lapsen, mutta en tätä vouhotusta. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että joudun samaan huoneeseen useamman raskaana olevan naisen kanssa. Eikö näitä juttuja voisi käydä nettikurssina?
Olen huono odottaja, tiedetään. Lapsen liikkuminen vatsassa aiheuttaa paremminkin epämukavuutta kuin ”oi, se liikkuu, ihanaa” –fiilistä, ja euforia, jota tässä pitäisi kai tuntea, on aika kaukana. Jos jonkun mielestä on ihanaa että virtsarakkoa potkitaan, sopinee tutkituttaa jotain.

Kysymys: saako raskaudesta kirjoittaa negatiivisia asioita, vai ovatko vain pastellisävyiset ihkujutut sallittuja?

Hiljaista mutta hengissä

En ole koskaan ollut mikään päiväkirjamaanikko; kätköistäni löytyy vuonna 2002 hankittu pahvikantinen kirja, jonne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittelen muistiinmerkittäviä asioita. Välillä päivämäärien väliset ajat ovat todella pitkiä, samoin näyttää olevan laita täälläkin.
Hiljaista on mutta hengissä sätkitään.

Juuri ennen joulua sain uuden työsopimuksen, aikaisempi oli tehty vuodenvaihteeseen saakka. Jatkoa vain ei kuulunut, vaikka työvoimaa tuolla tarvitaan ja työnteosta ei kenelläkään pitäisi olla huomauttamista. Tipalla oli ettei tarvinnut usuttaa pääluottamusmiestä kyselemään asiasta; ei tarvinnut, sillä hän oli oma-aloitteisesti käynyt ottamassa asiasta selvää, pitää ilmeisesti silmällä näitä pätkäkuvioita. Hermostutti sen takia, että periaatteessa ne eivät voineet sanoa ettei töitä ole, mutta kun on tullut nähtyä maailman menoa niin mikäänhän ei ole koskaan mahdotonta. Sopimus nyt kuitenkin on kesäkuun loppuun asti, enkä varsinaisesti harmittele asiaa, vaikka osa myöhemmin tulleista saikin vakituisen paperit.

Alkukesästä voi sitten asioiden tärkeysjärjestys hitusen muuttua, kun muutostilauksen eräpäivä lankeaa. Tällä hetkellä suurin muutos elämässä näkyy siinä, että työhousujen napin ja napinläven väliin olen joutunut tekemään kuminauhajatkopalan jotta saan ne säädyllisesti päälleni, mutta odotettavissa on suurempia järistyksiä kunhan tuo ihmisenpoikanen tulee maailmaan. Ja ehkä vähän sitä ennemminkin.
Työtehtävissä pitäisi kysellä uudelleenjärjestelyjen perään, alkaa käydä raskaaksi tuo tavaroiden vastaanottotarkastus ja hyllytys. Käytäntönä kun on se, että minkä aloitat, teet loppuun, ja koskaan ei voi lavaa avatessaan olla varma sen sisällöstä. Pettävästi suoraan trukilla hyllytettävän näköinen lava voi sisältää uskomattoman määrän tavaraa, joka on nosteltava käsin. Toisessa tilassa nostaisin ne 20-40kg:n laatikot huis vaan, mutta viimeksi maanantaina jouduin purkamaan 120kpl rasvareita käsin, kun laatikkopaino oli siellä 40kg:n paikkeilla. Kotvasen se otti, meni hyvää työaikaa ihan turhaan puuhaan. Tehokkuus laskee; nyt jos pomo olisi fiksu se rupeaisi teettämään minulla niitä kevyemmän sarjan asioita, joiden tekemisestä on maristu kuukausia mutta joille ei kukaan ehdi mitään tehdä. Näkisipä vain.

Turhia meillä ei stressata tuon tulevan takia. Yksiössä yritetään näillä näkymin pysytellä. Joillekin näyttäisi (nettiblogien salalukija sekä kärjistäjä) tulevan hirvittävä vimma ostaa omakotitalo ja viidet erilaiset lastenvaunut sekä vuori vaatteita heti positiivisen raskaustestin jälkeen, ja samat ihmiset laskevat viikkoja ja päiviä kalenterintarkasti. Meillä ei ole hankittu yhtään mitään, ei edes käyty lastentarvikeosastolla. Sen verran olen tehnyt, että kävin miehen kotitilalla olevassa varastossa tarkistamassa pitikö muistikuvani siellä olevasta pinnasängystä paikkansa. Piti, niitä oli kaksin kappalein. Sen saa sieltä sitten kun tarve tulee.
Ja eilen kun työterveyshoitaja kyseli, monennellako viikolla olen, mietin pitkään ja hartaasti ennen kuin vastasin.
Tunnen itseni jokseenkin omituiseksi kun en innosta kirkuen juokse kaikkia lastentarvike- ja äitiysvaatekauppoja läpi, valokuvaa vatsaani joka viikko ja hihku kaikkien vauvojen kohdalla että voi kun suloinen, se kun näyttäisi olevan hyvin normaalia käytöstä tässä vaiheessa.
Kai tästä saa olla tekemättä numeroa?

Risteys; sitku & nytku

Elämässä on sellaisia hetkiä, joita on kuvitellut suuriksi, jotenkin dramaattisiksi, koska ne muuttavat elämää monellakin tavalla. Isosti. Sitä kuvittelee, että ilmassa on Suurta Dramatiikkaa, sitten kun sellainen hetki koittaa. Ei ole.
Sitä kuvittelee myös, että sitku-elämää kestää loputtomiin. Että asioita voi siirtää hamaan tulevaisuuteen verukkeella "sitku" (=sitten kun). Joku päivä niiden siirrettyjen asioiden kanssa kuitenkin joutuu silmätysten, ja joskus se on paljon aikaisemmin kuin on kuvitellut. Kaikki sitku-edellytykset eivät ole täyttyneet, mutta mitä siitä, eihän se niin pakollista ole ollutkaan. Sitä on vain kuvitellut niin.

Tosiasiassa risteykset saattaa ohittaa huomaamatta. Se suuri dramatiikka saattaa kiteytyä pariin sanaan, eikä niitä sitku-edellytyksiäkään jaksa vatvoa loputtomiin.
Elämä ei ole sitku, se on nytku. Nytten kun kaikki on jotensakin sopivasti. Aina voisi odottaa parempaa mutta miksei tämäkin ole ihan hyvä, parempi ainakin on kuin moni huonompi.

Me olemme risteyksessä tällä hetkellä. Se on hyvä asia. Olo vain on epätodellinen; nytkö tämä elämä muuttuu? Muuttunuthan se on koko ajan, ei se ole vakiona pysynyt milloinkaan, mutta silti. Silti vähän pelottaa. Sekin tulee ulkopuolelta, joka puolelta paasataan elämänmuutoksista ja siitä miten ne vaativat ihmiseltä. On sitä ennenkin eletty, ilman tuollaista kohkausta. Ulkoista minää pelottaa. Sitä ihan sisimmäistä, sitä minää, joka on se alkukantaisin ja oikein minä, ei pelota.