9kk myöhemmin

Yhdeksän kuukauden jälkeen
sylissä on lapsi.
Pieni, hento, kuin linnunluinen.
Tuntematon.
Tätäkö minun pitäisi oppia rakastamaan?

Kun eivät ne ensimmäiset ajatukset olleet mitenkään rakkaudentäyteisiä
vaikka sen käsityksen saa että pitäisi olla.

Enemmänkin ihmetystä; onpa se pieni ja sievä - eihän se mene rikki?

Mitä jos se ei pidäkään minusta?

Keltaisia lehtiä

Tämä viikonloppu menee ylitöissä, kuten osa viikon iltapäivistäkin. Aamulla puoli kuuden jälkeen listoja printtaillessa sen kyllä huomasi; poikien jutut menivät sen verran hölmöiksi että loppujen lopuksi retkotin koneen ääressä ja nauroin vedet silmissä puolimielisille jutuille. Sellaista se on, kun kaksi kolmesta työkaverista on noin parikymppisiä poikia. Että sitten välillä tunnen itseni kävyksi. Mitähän huomenna?
Maanantaina iltavuoroon. En ole tainnut koskaan tehdä vuorotyötä, joten vaatinee totuttelua. Onneksi vuorot tehdään 5.30-13.30 ja 13.30-21.30 joten ei mene ihan yöhön kun on kotona. Aamuvuorossa tuo on todella mukava systeemi, minun ei ole vaikea nousta 4.45 ja lähteä töihin vähän viiden jälkeen.

--

Eilen ja tänään töihin lähtiessä on ollut melko kylmä,
paikoin on ollut kuulemma pakkasen puolella viiden maissa.
Olen huolestuneena tarkkaillut koivuja.
Ne kasvavat ikkunoiden edessä,
aamu aamulta lehdet keltaisempina.
Missä vaiheessa on tullut syksy?
Vastahan niihin puhkesi lehdet, ja nyt ne jo putoavat.
Onko aika ruvennut juoksemaan nopeammin kuin ennen?

Mitä?

Pihamaalle oli joku asetellut käpyjä nuolen muotoon.
Tuuliko?
Vai oravat, ne sellaiset pörröhäntäiset, kun ihmislapsioravia ei tässä talossa ole?
Siihen en taida uskoa, että näkisin henkimaailman tekosia, kivelle koottuja merkkejä,
mutta silti uteliaisuus,
mitä siellä nuolen osoittamassa suunnassa olisi ollut?

Saatan ottaa kantaa asioihin joita en tunne

Vuoksesi olen aina huolissani
vaikka se
mikä virtaa suonissasi
ei ole verta, se on elohopeaa
(laulaa Ultramariinin Matti Johannes Koivu)

Toisista olemme huolissamme, mutta olemmeko itsestämme? Vaikka olemme vain juuri ja juuri olemassa, koko ajan niin vaarallisen lähellä olemassaolon rajaa?

Sagor för barnen som är som du
(om en tunnel i ljusets slut)
Jag är din vän och vi lär oss av varann
(det är ett av skälen)
Ge dom ett finger och värm min hand
(i ett iskallt IKEA-land)
Du är min vän och vi lär oss av varann
(bara ett av skälen, ett av skälen,
ett av skälen, ett av skälen)
(Tämä oli puolestaan Kent)

Voiko sanoa sen kauniimmin kuin että välittää toisesta? Ja onko lohdullisempaa asiaa kuin toisen läheisyys, ihmisen lämpö?

Eikö se riitä...?
(kysyy CMX Kuolemaantuomitut -kappaleessaan)

Ei riitä. Ei se koskaan riitä. Parhaansa täytyy silti tehdä sillä mitä on, ja uskoa lujasti siihen että sen on riitettävä. Kun ei se muutakaan voi.

Ei enää rajariitoja?

Hautausmaan ohi bussilla, ikkunasta katsellen, ja siinä tuli mieleen tällainen murunen:

Hautuusmaalle on lyöty riviin kepinpätkiä,
ovatko lie uusien paikkojen merkkejä vai mitä
sitä ei tarina kerro
Mutta mieleen tuli
osaavatko nyt olla
kiistelemättä tontinrajoista
maata sovussa naapurin kanssa vierekkäin vaikka maita jaetaan?

Minulle putkahtelee näitä mieleen, valitettavan harvoin vain tulee kirjoitettua ylös. Eivät ne ole runoja, vaikka ne kirjoitettuna siltä saattavat näyttää, ne ovat murusia. Jotain mitä aina täyteen katetulta pöydältä (= ajatukset) tipahtelee.