Hiljaista mutta hengissä

En ole koskaan ollut mikään päiväkirjamaanikko; kätköistäni löytyy vuonna 2002 hankittu pahvikantinen kirja, jonne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittelen muistiinmerkittäviä asioita. Välillä päivämäärien väliset ajat ovat todella pitkiä, samoin näyttää olevan laita täälläkin.
Hiljaista on mutta hengissä sätkitään.

Juuri ennen joulua sain uuden työsopimuksen, aikaisempi oli tehty vuodenvaihteeseen saakka. Jatkoa vain ei kuulunut, vaikka työvoimaa tuolla tarvitaan ja työnteosta ei kenelläkään pitäisi olla huomauttamista. Tipalla oli ettei tarvinnut usuttaa pääluottamusmiestä kyselemään asiasta; ei tarvinnut, sillä hän oli oma-aloitteisesti käynyt ottamassa asiasta selvää, pitää ilmeisesti silmällä näitä pätkäkuvioita. Hermostutti sen takia, että periaatteessa ne eivät voineet sanoa ettei töitä ole, mutta kun on tullut nähtyä maailman menoa niin mikäänhän ei ole koskaan mahdotonta. Sopimus nyt kuitenkin on kesäkuun loppuun asti, enkä varsinaisesti harmittele asiaa, vaikka osa myöhemmin tulleista saikin vakituisen paperit.

Alkukesästä voi sitten asioiden tärkeysjärjestys hitusen muuttua, kun muutostilauksen eräpäivä lankeaa. Tällä hetkellä suurin muutos elämässä näkyy siinä, että työhousujen napin ja napinläven väliin olen joutunut tekemään kuminauhajatkopalan jotta saan ne säädyllisesti päälleni, mutta odotettavissa on suurempia järistyksiä kunhan tuo ihmisenpoikanen tulee maailmaan. Ja ehkä vähän sitä ennemminkin.
Työtehtävissä pitäisi kysellä uudelleenjärjestelyjen perään, alkaa käydä raskaaksi tuo tavaroiden vastaanottotarkastus ja hyllytys. Käytäntönä kun on se, että minkä aloitat, teet loppuun, ja koskaan ei voi lavaa avatessaan olla varma sen sisällöstä. Pettävästi suoraan trukilla hyllytettävän näköinen lava voi sisältää uskomattoman määrän tavaraa, joka on nosteltava käsin. Toisessa tilassa nostaisin ne 20-40kg:n laatikot huis vaan, mutta viimeksi maanantaina jouduin purkamaan 120kpl rasvareita käsin, kun laatikkopaino oli siellä 40kg:n paikkeilla. Kotvasen se otti, meni hyvää työaikaa ihan turhaan puuhaan. Tehokkuus laskee; nyt jos pomo olisi fiksu se rupeaisi teettämään minulla niitä kevyemmän sarjan asioita, joiden tekemisestä on maristu kuukausia mutta joille ei kukaan ehdi mitään tehdä. Näkisipä vain.

Turhia meillä ei stressata tuon tulevan takia. Yksiössä yritetään näillä näkymin pysytellä. Joillekin näyttäisi (nettiblogien salalukija sekä kärjistäjä) tulevan hirvittävä vimma ostaa omakotitalo ja viidet erilaiset lastenvaunut sekä vuori vaatteita heti positiivisen raskaustestin jälkeen, ja samat ihmiset laskevat viikkoja ja päiviä kalenterintarkasti. Meillä ei ole hankittu yhtään mitään, ei edes käyty lastentarvikeosastolla. Sen verran olen tehnyt, että kävin miehen kotitilalla olevassa varastossa tarkistamassa pitikö muistikuvani siellä olevasta pinnasängystä paikkansa. Piti, niitä oli kaksin kappalein. Sen saa sieltä sitten kun tarve tulee.
Ja eilen kun työterveyshoitaja kyseli, monennellako viikolla olen, mietin pitkään ja hartaasti ennen kuin vastasin.
Tunnen itseni jokseenkin omituiseksi kun en innosta kirkuen juokse kaikkia lastentarvike- ja äitiysvaatekauppoja läpi, valokuvaa vatsaani joka viikko ja hihku kaikkien vauvojen kohdalla että voi kun suloinen, se kun näyttäisi olevan hyvin normaalia käytöstä tässä vaiheessa.
Kai tästä saa olla tekemättä numeroa?

Kääntyvät takapyörät ja suunnanvaihtovipu

eli autolla ei ajeta kuten trukilla.

Oli vähällä käydä hassusti tänään aamulla ison sekatavarakaupan pihamaalla. Peruutin autoa parkkiruudusta ja olin siirtymässä peruutusmoodista eteenpäinajomoodiin, kun tajusin käteni hakevan vilkkuvipstaakia. Hetkisen hämmästelin että mitä kummaa tuolla päässä liikkuu, ennen kuin tajusin mitä varten sitä hain: olin vaihtavinani pakista eteenpäinajoon. Hilkulla oli, etten iloisesti räväyttänyt vilkkua oikealle ja jatkanut pakki päällä ”eteenpäin”.
Sattuuhan näitä. Edellisellä kerralla unohdin, ettei Toyota Corolla todellakaan käänny lähes paikallaan ympäri kuten samanmerkkinen trukki tekee. Selkeästi on havaittavissa, ett olen viettänyt enemmän aikaa vekslaillen trukkia ahtaassa varastossa kuin henkilöautoa kaupan parkkipaikalla. Jonain päivänä vielä nalkitan itseni niin etten pääse pois, kun unohdan auton ominaisuudet.

-

CMX:n Talvikuningas teki vaikutuksen. Pidän science fictionista ja A.W. Yrjänän myyttisistä sanoituksista, ja kun nämä kaksi yhdistetään, saadaan jotain mikä kuulostaa erittäin hyvältä. Tunti ei ole koskaan tuntunut näin lyhyeltä ajalta.

Keltaisia lehtiä

Tämä viikonloppu menee ylitöissä, kuten osa viikon iltapäivistäkin. Aamulla puoli kuuden jälkeen listoja printtaillessa sen kyllä huomasi; poikien jutut menivät sen verran hölmöiksi että loppujen lopuksi retkotin koneen ääressä ja nauroin vedet silmissä puolimielisille jutuille. Sellaista se on, kun kaksi kolmesta työkaverista on noin parikymppisiä poikia. Että sitten välillä tunnen itseni kävyksi. Mitähän huomenna?
Maanantaina iltavuoroon. En ole tainnut koskaan tehdä vuorotyötä, joten vaatinee totuttelua. Onneksi vuorot tehdään 5.30-13.30 ja 13.30-21.30 joten ei mene ihan yöhön kun on kotona. Aamuvuorossa tuo on todella mukava systeemi, minun ei ole vaikea nousta 4.45 ja lähteä töihin vähän viiden jälkeen.

--

Eilen ja tänään töihin lähtiessä on ollut melko kylmä,
paikoin on ollut kuulemma pakkasen puolella viiden maissa.
Olen huolestuneena tarkkaillut koivuja.
Ne kasvavat ikkunoiden edessä,
aamu aamulta lehdet keltaisempina.
Missä vaiheessa on tullut syksy?
Vastahan niihin puhkesi lehdet, ja nyt ne jo putoavat.
Onko aika ruvennut juoksemaan nopeammin kuin ennen?

Sekalaisia

Ulkona on selvästi syksympi kuin monena aikaisempana päivänä. Käväisin äsken kaupassa, hain eilisistä ostoksista unohtuneen pyykinpesuaineen, ja taivaalta satoi hyvin kylmää vettä. Sen verran kylmä oli, että hengitys huurusi. Syksyksi se on muuttumassa, pakko uskoa.
Asiat ovat paremmalla mallilla kuin pitkään aikaan. Koska en nyt ole jatkamassa opiskeluja, rupesin kyselemään töiden perään. Sinnikkyys palkittiin; torstaina kävin allekirjoittamassa jatkosopimuksen, tosin vähän eri hommiin mutta varastotyötä kuitenkin. Määräaikainenhan se on, mutta alku ainakin. Toistaiseksi voimassaolevista sopimuksista voi lähinnä vain haaveilla. Työn määrä tuskin ainakaan vähenee tulevaisuudessa, joten hyvällä syyllä uskon, että minullekin töitä riittäisi tämän sopimuksen päätyttyä.

Vietämme kotiviikonloppua. T on rakentelemassa autoaan, minä touhuilen omiani ja pesen samalla pyykkiä. Kaksi koneellista on pestynä, saman verran vielä odottaa pyykkikorissa. Miten ne ovatkin päässeet unohtumaan viikolla?

Frankly, my dear...

Maitokahvi jäähtyy paperimukissa. Yritän pitää silmiäni auki, olisi sittenkin kai pitänyt ottaa tavallinen musta kahvi. Samaa kahvia tuo on, samasta automaatista, eikä sinne täytetä kuin yhtä lajia kahvijauhetta. Niin että ei kai sillä ole väliä. Maitokahvi ei närästä niin hirveästi. Tai sitten vain kuvittelen. En saisi juoda kahvia kuin pari kupillista päivässä refluksitaudin takia, mutta useimmiten tulee juotua enemmän. Viikonloppuisin juon sitä sitten vähemmän. Ihan kuin se muka johonkin vaikuttaisi. Refluksitauti on muutenkin tympeä. Vaaraton (kyseessä on vain ruokatorven sulkijan heikko toiminta) mutta tympeä. Syömisen jälkeen ei kannata kumartua vaikkapa kengännauhojen solmimisen takia – ruoka pyrkii ylös. Rasvaiset ruoat ovat kiellettyjen listalla. En minä niistä niin perusta. Ainoastaan suklaarajoitteisuus harmittaa, tosin ei senkään pitäisi kun peiliin katsoo.

Töitäkin pitäisi tehdä, mutta väsyttää enkä oikein tiedä mitä tekisin. Aikovat kai pinnoittaa tänään, haju on kuulemma hirveä, pitäisi keksiä toimistohommia mutta niitäkään ei ole, kenttähommia olisi sitäkin enemmän. Joitain tilausten läpikäyntejä olisi, jos tekisi nuo viime viikolta jääneet keskeneräiset kenttähommat ensin pois alta ja siirtyisi sitten niihin paperitöihin. Ovatko ne paperitöitä jos ne tehdään enimmäkseen tietokoneella?

Jotenkin tunnen itseni vanhaksi. Viikonloppuna oli vähän puhetta lapsista ja häistä ja asunnoista. Tällä hetkellä asumme hiukan yli 40m2:n yksiössä, jossain vaiheessa se käy ahtaaksi, mutta minne seuraavaksi? Toivomme seuraavan asunnon olevan sellainen, ettei siitä tarvitse heti olla muuttamassa suurempaan/parempaan. Ei siis mitään vanhoja kunnan vuokrataloja, kiitos. Mieluummin jotain vähän uudempaa, jotain missä ei ole naapureita ihan vieri vieressä.
Saa nyt nähdä mikä näistä ensimmäisenä toteutuu.
Itsensä vanhaksi tunteminen johtuu puolestaan siitä, että kukaan kavereistani ei ole tällaisia ilmeisesti vielä suunnitellutkaan – mutta kai se jonkun on oltava ensimmäinen.

Minä en enää syksyllä jatka opintoja. Olen tehnyt päätökseni. Ei siitä mitään tule, että kituuttaa kursseja läpi huonoilla arvosanoilla kun ei kiinnosta. Ainoa kurssi joka viime vuonna meni hyvin, liittyi alaan tavallaan vain etäisesti, noin sisällön kannalta. Seuraavaksi kyselen töitä, jos vaikka jatkaisivat tätä kesäpestiä pidemmälle. Jos eivät, niin sitten katsellaan jotain muuta. Kyllä sitä jotain löytyy. Aina on löytynyt.

I dont' give a damn.

Aikainen lintu vailla matoa

Tänään on hieman hiljaista täällä töissä. Meillä on liukuvat tai muuten vain epämääräisiksi määritellyt työajat, ja tänään moni luultavasti käyttää mahdollisuutta nukkua tunnin pidempään.

Eilen oli improvisoitu peli- ja saunailta työporukan kesken, taisivat siinä kuppiakin kallistaa muutamaan otteeseen. Jossain vaiheessa pelasimme Trivial Pursuitia, tällaisen knoppitiedon ystävän lempipeliä. Olin juonut yhden siiderin (tyhjään mahaan) pitkän alkoholitauon jälkeen, ja sen kyllä huomasi. Ei ole pahempaa brassailijaa kuin minä lievästi humaltuneena. Tiedän sen olevan raivostuttavaa, mutta minkäs mahtaa. Teipillä saisi vaiennettua. Kukaan ei turvautunut siihen.

Kävin illalla vähän ylikierroksilla mutta pystyin kuitenkin rauhoittumaan ja pääsin nukkumaan ennen kahtatoista. Kello soi viideltä. Väsyttää muttei tympäise, kuten joskus liian lyhyiden yöunien jälkeen. Sen verran olin väsynyt, että napatessani sukkakorista työsukat mukaani en muistanut tarkistaa ovatko ne omani. Joskus niitä menee sekaisin, varsinkin mustia sukkia. Jotkut T:n sukista näennäisesti kutistuvat pesussa ja T luulee omia 43:n nro:n sukkia minun 36/37-kokoisiksi. (Ostan sukat ja joskus myös kengät lastenosastolta liian kapean jalkaterän vuoksi.) Tänä aamuna näppeihin sattui sellainen pari. Huomasin vasta töissä. Pakko kärvistellä.

(Tämä hiljaisuus alkaa muuten hermostuttaa. Syököön sanansa se siitä varhaisesta linnusta ja madosta viisastellut.)

No, kai tässä pitää ottaa kone kainaloon ja lähteä varastoon penkomaan romukasoja eli nimikelavoja. Eilispäivän hommat jatkuvat tänään, mutta loputon suo tämä on.

EV/K

Viikonloppuna olisi tiedossa kisat. T arvioi yhden auton olevan suunnilleen kisakelpoinen, joten ohjelmassa on kaksipäiväinen kisahässäkkä. Kaksi päivää on vähän liikaa, jos minulta kysytään, mutta niinhän ei tapahdu. Pidän enemmän yksipäiväisistä, vaikkakin ne tuppaavat venymään pitkälle iltaan. Pidän myös pienemmistä "kyläkisoista" joissa ei ole liikaa lähtöjä. Nämä seikat ymmärrän; niiden ansiosta katselu- ja varikkoaika jää siedettävän mittaiseksi. Tämähän on pääteltävissä ihan maalaisjärjellä. Minua ei vielä ole aivopesty kolmipäiväisten maraton-kisojen ystäväksi.

Sen sijaan aivopesu on onnistunut siinä, että mielestäni kiinnostavin luokka on evk eli etuveto/kardaaniluokka. T harrastaa vain kardaanivetoisia autoja, ja on ilmeisesti onnistunut aivopesemään minutkin niiden ystäväksi. Huolestuttavaa. Ennen T:n tapaamista en tiennyt edes moisten luokkien olemassaolosta, hädin tuskin tiesin koko JM-kisoja. (Tiesinpäs, siltä tiedolta ei voi välttyä jos on syntynyt ja kasvanut siellä missä minä, mutta sen enempää en ollut kiinnostunut.)

Lauantaina pääsen taas kisakuvaajaksi. Minusta on kehittynyt kohtuullisen hyvä käsivaralta videoija; äärimmäisen harvoin saa tuettua edes kyynärpäätään mihinkään kun kuvaa. Kamerana on tavallinen digikamera jolla pystyy kuvailemaan muutaman minuutin videoita, joten kuvanlaatu ei hirvittävän hyvä ole, mutta eipähän ainakaan kuva yleensä hypi ja sitä kautta käy entistä huonommaksi.

* * *

Olen oppinut työtehtävät sen verran hyvin, että nyt pystyn tekemään hommat itsenäisesti, ilman että tarvitsee jatkuvasti kysellä ja varmistella. Töissä tulee myös liikuttua paljon. Osa työstä tehdään tietokoneen ääressä, mutta loppuosa sisältää valtavasti kävelemistä paikasta toiseen, ja noin puolet tietokonetyöskentelystäkin tapahtuu kannettavan avulla varastossa niin että kone on hyllyssä tai kärryissä ja siinä seisaaltaan naputellaan tiedot järjestelmään.
Eipähän tuo takamus pääse leviämään entisestään...

Nyhjäys

Nettiyhteys on juonitellut muutaman päivän. Yhtäkkiä vain lakkasi toimimasta. Mitään selkeää vikaa ei löytynyt, ip-osoitteetkin purkki osasi hakea mutta eipä vain yhteys toiminut, ei sivu avautunut. Tänään sitten minulle selvisi että kyllä se ylimääräinen adsl-purkki on vaatehuoneessa, joten tuuppasin sen piuhojen väliin, käskin hakea ip-osoitteet ja muut sälät ja katso! yhteys palasi.
Sikäli mielenkiintoista että aikaisempi purkki toimi ihan hyvin, ja sitten yhtäkkiä vain lopetti toimintansa. On se kyllä tehnyt sen kerran ennenkin. Jos se on osa-aikaeläkkeellä?

T oli jotenkin salamyhkäinen tänään, kun yritin soitella sille. Oli kuulemma maailmalla, minä olin töissä. Ihmettelin että mitähän kummaa se oikein toimittaa. Mieleen tuli että jotain se nyt on ostamassa, ihan varmasti. Autoa, oli seuraava arvaus. Arvasin oikein. Se oli mennyt ostamaan auton; kullanvärisen Toyota Corollan vuosimallia 2001. Ei sitten ollut tullut sanoneeksi minulle siitä mitään. No, omatpahan ovat rahansa, ja T:han sitä autoa enemmän kaipaa kuin minä. Minulle riittää jos pääsen kerran viikossa käymään kaupungissa, ja kyydissä kun istun, on ihan sama onko alla Corolla vai Hiace. Hiace on ollut käyttöautona tässä viimeisen puoli vuotta, kun edellinen Corolla jätti tienposkeen, ihan kirjaimellisesti. Mouhijärvelle jäätiin.
En minä juurikaan aja; ei ole tarvetta. Harvoin tulee mentyä minnekään autolla, ja silloin T ajaa ja minä istun kyydissä; vielä harvemmin tulee lähdettyä yksin minnekään. Ei vain ole mitään minne mennä. Tampereella menin aina bussilla, ja täällä taas asumme ihan kylän keskellä, joten joka paikkaan pääsee kävellen, myös töihin. Töihin on sellainen vajaa kilometrin matka, hullu kai pitäisi olla että autolla viitsisi kulkea.

Työt ovat ihan kivoja. Ei mitään yksitoikkoista "kymmenen samaa tehtävää tunnissa" vaan jotain missä saa käyttää aivojaankin. Jonkin verran päätteen ääressä istumista, melko paljon kävelyä hallissa edes takaisin: aina jotain jää. Isossa hallissa on pitkä matka joka paikkaan.

Kesämurhe meni pois

Otsikko kuulostaa ihan tokaluokkalaisen ainekirjoituksen otsikolta, mutta niin sitä vain tämäkin heppu sai töitä kesäksi. Epätoivoon olin jo hyvästi vaipumassa, mutta eilen soi puhelin ja ystävällinen naisihminen ilmoitti että juu, töitä olisi tiedossa.

Pääsin firman X varastolle, kesän mittaan olisi tiedossa kehitysprojektissa avustamista ja tavaran hyllyttämistä sekä sen sellaista muuta pientä. Mielenkiintoista päästä vaihteeksi sellaiseen työhön jossa (ainakin tunnin kestäneen työhaastattelun perusteella) odotetaan että päästä löytyvät aivot - tähän saakka ne on saanut ripustaa narikkaan työpäivän ajaksi. Työhommat ovat olleet sarjaa "vartissa pääsee käsitykseen, tunnissa oppii, puoliltapäivin on täysinoppinut ja iltapäivällä ihan kyllästynyt". Odotan kyllä jotain ihan muuta, ainakin yhden varastossa käytettävän tietokoneohjelman joutuu opettelemaan.

Firma on sama minne T:kin menee, joten hauskaa ettei tarvitse vielä muuttaa eri asuntoihin. T:n opinnot kestävät kuitenkin pidemmälle toukokuuhun, minä aloitan työt 7. päivä, ja saan kuulemma siivota ja sisustaa huushollin valmiiksi. Jaa-a...