Menneitä ja tulevia

Joku viikko sitten telkkarin aamuteeveessä oli puhetta naimisiinmenosta ja etenkin siitä The Sormuksesta eli vihkisormuksesta. Joku kultaseppä oli esittelemässä uusia trendejä ja villityksiä, joihin kuuluivat mm. kolmiosainen sormus (kihla-, vihki- ja huomenlahjasormus yhdistettynä) ja puolison profiilin mukaan tehty sormuksen ulkopinta - sormusta jos katsoi suoraan sivulta, siinä näkyi vaikka naisen profiili. Katselin ohjelmaa haavi auki. Kaikkea sitä. Siinä vaippojen taittelun lomassa höristin korviani, kun juontaja kysäisi että mikäs on näiden vihkisormusten keskihinta nykyään. Kultasepän vastauksen kuultuani vilkaisin T:a ja sanoin, että halvallapa pääsit. Ihan ystävälliseen sävyyn. Keskihinta kuulemma oli noin 700e, ja allekirjoittaneen vihkisormus on timantiton Kalevala Korun keltakultainen Vaasan sormus, jonka hinta on kai noin 220e, vähän koosta riippuen - ja sitäkin kauhistelin että miten uskallan ikinä käyttää mitään noin kallista korua. Vihkipäivään mennessä kun kallein koruni taisi olla n. 100e maksanut kaulakoru, jonka T välttämättä halusi minulle ostaa. En oikein ole koruihmisiä, mutta tietyt Kalevala Korun korut viehättävät. Nekin sitten viettävät suurimman osan ajastaan rasioissaan kirjahyllyn laatikossa.
(Niin ja tuolla seitsemälläsadalla, minkä jotkut siis käyttävät pelkkään sormukseen, melkeinpä olisi kustantanut meidän häät ruokineen ja paikkavuokrineen kaikkineen. Tarkkaan en tiedä paljonko niihin aikoinaan rahaa meni, mutta alle tuhat euroa kuitenkin. Emme tulleet laskeneeksi.)

Kotirintamalla on rauhallista. T kävi työhaastattelussa mutta ei siitä sen kummempaa kai tullut. Muutto on taas harkinnassa, tällä kertaa on paikkakunnan vaihto suunnitteilla. Ei täällä pohjoisessa Savossa enää meille mitään ole, ei kavereita eikä töitä, ja matkat sukulaisiin sekä kavereihin ovat ihan liian pitkät. T katselee työpaikkoja tästä länteen, minä annan ehdotuksia uusiksi asuinpaikoiksi. Ehkä Kokkolaan, ehkä jonnekin muualle. Kokkola olisi lähellä muuta elämäämme. Seuraavan asunnon on pakko olla vähintään 3h+k, kaksio alkaa käydä ahtaaksi. Näissä neliöissä pärjäisi ehkä vielä vuoden, puolitoista, mutta jos muutto tulee niin samalla sitä muuttaa vähän isompaan. Ihmeen paljon tuollainen alle metrinen ihmisenalkukin tarvitsee tilaa.
Mietiskelin tuossa illalla tulokkaan asioita. Vaatteita on, samoin muutakin tavaraa. Mitä tehdä Kelan äitiysavustuksen suhteen, ottaako pakkaus (näkyi tulleen uusi) vai raha? Pakkaus sinällään on mielestäni arvokkaampi kuin tuo 140e joka rahana maksettaisiin, mutta tarvitaanko meillä kahta makuupussia tai toppahaalaria? Muille vaatteille kyllä varmasti löytyisi käyttöä, samoin kestovaipoille. Ovat jättäneet kokonaan kertakäyttöiset vaipat pois tuosta pakkauksesta, hatunnosto Kelalle. Jokainen nyt niitä löytää, mutta kestovaippoihin tutustuminen voi olla kovemman kynnyksen takana.
Seuraavalla neuvolakäynnillä kuulemma saan ne Kelan paperit, ja tuokin asia pitäisi kyetä päättämään. Eihän sillä kiire vielä ole, mutta kuitenkin joskus pitäisi tietää mitä tekee. Ja minä kun en nykyään osaa päättää edes minkä värisen tiskiharjan ostan...

Eläkeläismeininkiä

Meillä on nyt T:n kotiinjäämisen jälkeen vietetty melkoista eläkeläismeininkiä. Odotetaan päiväpostia kuin kuuta nousevaa, keitellään kahvia ja pohditaan elämänmenoa. Edes villasukat eivät puutu, niitä on pakko käyttää vetoisen lattian vuoksi. Jaloissa hyörii ja pyörii tyttö, joka konttaamisen opittuaan jaksoi sitä kokonaisen päivän ennen kuin kyllästyi ja kehitti uuden puuhan. 8kk vanhana siis nousi seisomaan ja lähti kävelemään tukea vasten. Elämässä on meneillään ihan uusi apinavaiheen alku, näyttää siltä että tyttö ei todellakaan ole kiinnostunut lattiatasossa oleilusta vaan ylös on päästävä. Ja kun on ylhäällä niin mielellään vielä ylemmäs. Ilman tukea tuo ei vielä seiso, pari kertaa kyllä ihan vahingossa niin on tapahtunut. Viikonloppuna istuimme lattialla, tyttö piti kummassakin kädessä puista palikkaa ja kyynärpäillä jalastani tukea ottaen työnsi itsensä ylös. Sitten huojui siinä seisaallaan vain palikoista kiinni pidellen muutaman sekunnin. Sanoisin että melko ihme jos ei vuoden ikäisenä kävele itsekseen. Siinä sitä onkin sitten tekeminen.

Syöminen takkuilee yhä. Ehkä kerran-pari viikossa syöminen sujuu. Laadullisesti kelpaa mikä tahansa maku tai koostumus, määrä on se suurempi ongelma. Ihmettelen edelleen miten tuollainen ikiliikkuja voi pärjätä niin pienellä ruokamäärällä. Olen luovuttanut; takkuilkoon, kai tyttö on kasvanut kuitenkin. 8kk neuvolassa painoa oli 8290g, pituutta muistaakseni 70cm. Hirmuisen jäntevä ja napakka tyttö, ei kovin vauvanpyöreä enää paitsi poskista. (Miksiköhän vauvoilla ja pienillä lapsilla on yleensä palloposket vaikka muuten olisivat kuikeloita?)

Nyt on rauha maassa kun ipana vetää sikeitä pinnasängyssään, aamupäivä on ollutkin kitinää. Missään ei ollut hyvä, ei sylissä eikä lattialla, sängystä nyt puhumattakaan. Voiko tuo pieni kaivata isäänsä, joka lähti aamulla päiväksi pois?

Sitten toisesta pienestä. Tänä aamuna se potkaisi minua käteen, kun makoilin sängyssä ja laitoin käden mahan päälle. Ihan selkeä tumps tuntui kämmeneen. Aika vahva vaikka on niin pieni vielä (21. viikko menossa).

Shokki

Viime maanantaista asti meillä on eletty jotenkin epätodellisissa tunnelmissa. T:lle ilmoitettiin aamulla yt-neuvottelujen tuloksesta - irtisanominen. Sai tyhjentää työpöydän saman tien ja poistua. Ei sen kummempia selityksiä miksi juuri hän, mutta lopputulos yhtä kaikki sama. Nyt ihmetellään että mitä seuraavaksi. Jotenkin sitä oli tuudittautunut siihen uskoon, että pari seuraavaa vuotta menee samaa tasaista rataa kuin tähänkin asti, eikä mitään ihmeellisempää tapahdu (paitsi että toisen vauvan pitäisi syntyä elokuussa) mutta ei se sitten näköjään menekään niin. Edessä on todennäköisesti muutto, ei tältä seudulta enää oikein töitä saa. Sitä ei vielä osaa sanoa että minne seuraavaksi, kun on tuo yleinen työtilanne mikä on. Ihan pikkuhiukkasen ahdistaa.

No, ei pelkkää synkeilyä sentään tänne. Tyttö on ottanut jonkin ihme kehitysspurtin, ja nykyään saa katsoa ettei se kolauta pikkuista päätään minnekään. Viikon sisällä on tapahtunut valtavasti; tyttö on siirtynyt ensinnäkin ryömimisestä konttaamiseen. Ryömintä oli kuvioissa 6kk iästä lähtien, konttausasentokin löytyi ja jalat liikkuivat mutta käsien yhdistäminen liikkumiseen oli ihan mahdotonta. Viikko sitten jokin yhdistyi pääkopassa ja nyt ryömintä on so last season ettei mikään. Saman tien pitikin sitten ruveta hilaamaan itseään pystyyn mitä tahansa tarpeeksi korkeaa (muttei ehkä tukevaa) esinettä vastaan. Sohva on oikein mainio apu. Konttaamisen myötä reviirikin on ruvennut laajenemaan olohuoneesta keittiöön ja eteiseen päin. Ja lisäksi nyt tyttö pääsee istumaankin omin avuin, tämä aluevaltaus tapahtui eilen. Arvata saa onko tapahtumien johdosta ollut hieman levottomia öitä viime viikon mittaan. Viime yönä älämölöä 1,5 tunnin välein, mutta jospa tämä hiljalleen rauhoittuisi.

Elämä heittelee, ei kai tässä oikein muutakaan voi todeta.

Syömisen mysteeri

Tyttö söi ensin ihan hyvin. Kaikki kelpasi mitä lusikalla suuhun laittoi, oli se kaupan purkkiruokaa tai kotitekoista. Ei ongelmia. Maito oli vähän hankalampi tapaus, mutta pienen taikinoinnin jälkeen pullo yleensä tyhjeni. Olin tyytyväinen.
En ole enää. Syömisestä on tullut jokapäiväinen taistelu. Tänä aamuna ruokaa on mennyt noin neljä teelusikallista puuroa. Ei muuta. Maitopullo ei kelvannut. Pullo ei myöskään 90% todennäköisyydellä kelpaa kun tyttö herää ensimmäisiltä päiväuniltaan (juuri sain sen nukkumaan).
Päivän ruokasaldo voi olla seuraavanlainen: aamulla muutama lusikallinen puuroa, päivällä yhtä vähän ruokaa. Iltapäivällä kelpaa pari lusikallista hedelmä- ja kasvissoseita, iltapuuron, noin 1,5dl, syö kokonaan. Maitoa menee ehkä 300ml päivän mittaan noin puolen desin määrinä. Yöpullon haluaa ja juo kaiken, 150ml.
Tätä sirkusta meillä on pidetty nyt pari viikkoa. Alan olla väsynyt ruokataisteluun. T:n syöttämänä tyttö saattaa joskus syödä koko annoksen erittäin hitaasti, mutta minun toimiessani ruokkijana suu menee kiinni. Avautuu korkeintaan huuutoa varten, mutta lusikka sinne ei enää sujahda. Alan olla myös varsin huolissani tytön kasvusta, varsinkin kun satuin lukemaan korvikepurkin taustalta sen suositusmäärät: yli 6kk ikäiselle noin 200-250ml annos 3-4 kertaa päivässä. Ei ole tuollaisia määriä täällä koskaan syöty... Sanoin jo 5- ja 6kk neuvolassa, että tyttö ei todellakaan syö päivittäin lähellekään sitä 700-1000ml maitoannosta jonka se olisi taulukoiden mukaan siinä vaiheessa tarvinnut. Kysyin määrää, koska asia vaivasi. 500ml on lähempänä totuutta, on ollut aina. Kokeilimme vähentää kiinteän ruoan määrää, mutta ei sillä ollut vaikutusta maidon menekkiin. Ja nyt tyttö ei syö kumpaakaan.

Perjantaina olin jo varaamassa aikaa yksityissektorille lastenlääkärin vastaanotolle, mutta eihän niitä täältä periferiasta löydy. Lähin olisi Kuopiossa, eikä sinne noin vain lähdetä käväisemään. Soitin sitten ensihätiin neuvolaan, ja sain tälle maanantaille ylimääräisen ajan. 8kk neuvola olisi parin viikon päästä, mutta minä en enää odottele. Yksi kasvunhidastuma riittää. Käytän tytön punnittavana ja mitattavana ja keskustelen tuosta syömisestä, seuraava neuvola kun on lisäksi lääkärineuvola ja yhtä härdelliä, ei siellä ehdi mitään puhua. Voi olla, että tämä on vain hysteeristä ylireagointia esikoisen kohdalla, kuten joku kumminkin ajattelee, mutta en halua saman enää toistuvan. Huolestuttavaa on se, että reaktiot pulloon ovat niin samanlaiset kuin rintaan (pää punaisena huutamista, pullon pois työntämistä). Voiko lapsi kieltäytyä maidosta ihan vain sen takia ettei pidä siitä?
Neuvolan terveydenhoitaja puhui jotain kalkkitipoista, kun selvitin maidon menekkiä. Niille taitaisi olla tilausta - ja olisi ollut jo pari kuukautta sitten. Silloin ei vain otettu kantaa lainkaan tuohon maidonjuontiin, vaikka asian toin julki.

En oikein ymmärrä tuota neuvolameininkiä. Oli asia mikä tahansa, tuntuu että kantana on vain odotetaan ja katsotaan, muuttuuko mikään. Eikä silti kontrolloida mitään. Edellisen kasvuepisodin yhteydessä ei olisi tullut edes painokontrollia jos en olisi sitä itse vaatinut. Oltaisiin vain odoteltu kuukausi seuraavaa käyntiä. Kuukausi on pitkä aika pikkuvauvan kehityksessä. Onkohan tämä odotetaan-ja-katsotaan -meininki yleistäkin, vai onko meillä jotenkin huono tuuri? Vai onko tämä hitaus tyypillistä savolaista elämänmenoa enkä vain pohjoispohjalaisena ymmärrä savolaisia?

Ja taas uusi vuosi, mutta vanhat jaaritukset jatkuvat

Joulu meni, samoin uusivuosi. Joulu sujui lomaillessa, aatonaattona lähdimme ja uudenvuodenaattona palasimme sukulaiskierrokselta. Tuntuu ihan siltä että tarvitsisin lomaa. Tyttökin oli ilmeisesti sitä mieltä että oma sänky paras sänky, koskapa reissussa nukkuminen oli tappelun takana, ja päiväunet jäivät maksimissaan puoleen tuntiin. Kotiinpaluun jälkeen on tempaistu jopa puolentoista tunnin päiväunia. Amen ja hallelujaa, puolen vuoden taikinoinnin jälkeen meillä on ruvettu viimeinkin löytämään (päivä)unirytmiä *koputtaa puuta*. Päiväunia tyttö nukkuu 3-4kpl a´40min-1,5h ja yöunille se simahtaa joskus yhdeksän jälkeen.

Joulunvietto sujui kunnialla, kevyttä vierastamista oli havaittavissa. Tarpeettomia lahjoja ei tullut meille sen paremmin kuin tytöllekään, ja tytön saamissa vaatteissakin oli fiksusti kasvunvaraa. No, niistä muumiruokailuvälineistä voisin avautua, mutta en jaksa. Kysyn vain että tarvitseeko puolivuotias lusikka-haarukka-veitsi-settiä? Pistettiin laatikkoon odottamaan kasvamista. Tytön ruokailu tapahtuu muuten teräksisellä teelusikalla. Muovilusikat tarttuvat hampaisiin, kun niissä on joku kahden värin rajapinta jossa on pykälä.

Hautajaisistakin selvittiin lähes kunnialla, mitä nyt meinasivat kädet loppua kesken. Onneksi kukkalaitteen kanto saatiin delegoitua T:n sukulaistytölle. T oli kantajana ja minulla lapsi, ei siinä lapsen kanssa oikein kukkia enää kuljeta. Haalareineen 7,5kg:n pötkylä on ihan kelpo taakka. Lähdimme muun joukon mukana vielä haudallekin, vaikka olisimme voineet mennä suoraan seurakuntatalolle, kun en muistanut että sinne perälle jossa hautapaikka on, on niin tuhottoman pitkä matka kävellä (ja jäätikköä, jäätikköä tietenkin koko matkan). En liukastunut. Ihme kyllä, niillä tolppakorkokengillä.

--

Tänne tuli sitten pakkasta. Tarkoitus oli eilen lähteä kirjastoon, mutta vilkaisin onneksi lämpömittaria. -20 se näytti, aamupäivällä. Iltapäivälläkin oli vielä -16, joten jäi reissu tekemättä. Tänään oli sitten pakko käydä ostamassa kunnon talvikengät, entisiä ei käytännössä ole. Mutta mikä ihmeen syy siihen on, että naisten kengistä ei löydy kuin joko saapikasta tai nilkkuria (tai sitten mummokenkää) muttei normaalia, maiharintapaista varsikenkää? Edellämainituissa on vielä yleensä terävähkö kärki ja korkea(hko) korko jotka eivät sovellu talvisille vaunulenkeille, viimeksimainitut puolestaan ovat leveälestisiä, joita ei tämän italialaistyyppisellä jalkaterällä (kapea, matala, siro, kokoa 37) varustetun naisimmeisen kannata edes katsoa.
Totesin ettei löydy. Jouduin tinkimään arvokkuudestani ja vaihtamaan lastenosastolle. Johan löytyi. Uusissa mustissa mokkakengissäni on tosin vihreät tikkaukset, mutta uskon ja toivon ettei kukaan niitä vaunulenkeillä katsele. On niissä myös vihreä tekoturkisvuori, joka näkyy varrensuusta. Se jää lahkeen alle piiloon.

Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta lastenosastolla. Sukkien suhteen olen vakioasiakas, en stay-upeja ja sukkahousuja lukuunottamatta asioi naisten sukkaosastolla. Lastensukissa koko 36-38 on se passeli. Sopivan kapea. Naisten sukat pyörivät jaloissani - kirjaimellisesti. Ei siinä mitään, lastenosastolta löytyy yleensä myös perussukkia, mustina. En mielelläni käytä muunvärisiä. No, ostin sitten hyvässä uskossa Lindexiltä lastensukkia, noin kokoani. Mitä sainkaan? Sukkia jotka pyörivät jaloissa. Piti seuraavalla kerralla ostaa kokoa 34-36. Ihan oikeasti. Ne olivat sopivia. No ei sukissa mitään, mutta kun nykyään näyttää siltä että saan siirtyä kenkienkin kanssa lastenosastolle. Onneksi nykyään tehdään lastenkenkiä jonnekin kokoon 40 asti, niin että allekirjoittaneella on vielä toivoa pysyä kengissä.
Miksei muuten minun kohdallani pätenyt se "fakta", että jokaista raskautta kohden jalka leviää ja kengänkoko kasvaa noin 0,5 numeroa? Olisin nimittäin ilolla ottanut vähän isomman ja leveämmän jalan, jotta edes kerran elämässäni saisin avokkaat jotka pysyvät jalassa ilman nilkkaremmiä...

Monenlaisia juttuja

Ei nyt ole oikein joulutunnelmia täällä. Tämän kuluvan vuoden loppupuolisko on ollut sellaista aikaa, että jos voisin niin unohtaisin sen. Huonoja ja huonompia uutisia on tullut tasaiseen tahtiin eri suunnista. Ihmisille on ilmoitettu yt-neuvotteluista, on tullut lomautuksia tai sitä luvattua työpaikkaa ei enää olekaan löytynyt. Useampi ihminen on ollut sairaalassa.
Viime keskiviikkona tuli suruviesti; tavallaan sitä tiedettiin odottaa mutta ei ihan vielä. Ei ihan näin yllättäen kuitenkaan. Joulun jälkeen hautajaiset.
Pitäisi löytää vaatteita, kukkia, muistolauseita. Voiko laittaa jakun, joka on musta mutta valossa saattaa hohtaa metalliselle? Onneksi tyttärelle on jo olemassa valkoinen virkattu pitsimekko, kiitos äiti.

Huomenna pitäisi mennä näyttämään tyttöä jälleen neuvolaan, onneksi käynnit harvenevat tämän jälkeen. Tähän asti on käyty kerran kuussa, nyt harvenevat joka toiseen kuukauteen. Sielläkin on nykyään vähän rasittava käydä, kun tyttö nyt on hiljaisempaa sorttia eli ei juuri juttele, eikä naura ääneen kuin kutitettaessa tai lentokonetta leikkiessä. Viimeksi täti oli jo ihan varma että kyllä sillä on suussa tai kielessä joku vika. Ja sehän oli huolestuttavista huolestuttavinta, kun viisikuinen lapsi ei ryöminyt. No ei ryöminyt, ei. Minkäs minä sille teen, jos ei lasta kiinnosta? Nyt se ryömii, kunhan edessä on jotain tarpeeksi mielenkiintoista, kuten kaukosäädin tai vaippa. Muuten voi ihan rauhassa rapsutella mattoa tai vilttiä. Saa nähdä tuleeko siitäkin noottia, että tyttö on kiinnostunut räpeltämään esineitä sormillaan, eikä vie niitä suuhun. Toki joskus maistellaankin, mutta kiinnostavampaa on se, miltä ne tuntuvat sormissa ja millainen ääni lähtee kun jotain rapsuttaa. Pinsettiote on ollut kohta kuukauden aluillaan, pienet esineet kuten naksut otetaan kolmella sormella kiinni.*
Ihme asioista tuollakin stressataan. Ketään ei sen sijaan kiinnostanut se, että lapsen painonnousu oli jo kolmikuisena hidastunut, vasta nelikuisena siihen havahduttiin, kun nousu oli käytännössä pysähtynyt. Muori vilkaisi tytön neuvolakorttia ja tokaisi "miksi helkkarissa ne odotti neljään kuukauteen asti ennen kuin sanoivat mitään, näkeehän tuon jo tästä että on hidastunut liikaa. Kolme-ja puolikuisena olisi pitänyt laittaa painokontrolli". Ei olisi ollut edes neli- ja puolikuisena, jos en olisi vaatinut. Siinä sydän syrjällään kun lääkäri sanoo että jos ei paino nouse niin lastenlääkärille mars.

* Kumma homma, kaikkialla hoetaan että lapset ovat yksilöitä ja kehittyvät omaan tahtiinsa, ja neuvolassa ollaan heristelemässä sormea jos ei heti jotain tapahdu kun se iän puolesta olisi mahdollista. Luojan kiitos lapsi kääntyi selältä vatsalleen 4kk vanhana ja teki ensimmäiset hampaansa 5kk iässä, ettei noistakin narahdettu.

Joopa joo, valivali.

Ihmettelyä herätti eilen se, että olo oli kuin krapulassa. Lauantaina tosin join yhden drinkin ja vielä konjakin, kun olimme pikkujouluissa. Palelin, en taaskaan osannut varautua siihen että kylmä siellä on. Tuttavapariskunnan mies sitten toi konjamiinin, että siinä on lämmikettä. Niin että sainko sitten jonkun myöhäiskrapulan, kun iltapalaksikin teki mieli vain kurkkuvoileipiä (kaverin kanssa syötiin niitä krapuloissa joskus vuosia sitten)?

Apua

Nyt tästä ei pääse yli ei ympäri. Se vaanii nurkan takana, valmiina käymään pahaa-aavistamattoman (tai aavistavankin) kimppuun. Kalenterissa killottaa ensimmäinen joulukuuta, eli ei se periaatteessa yllätyksenä tule. Se että kohta on joulu.

Minä vain en ole jouluihminen, en yhtään. Joulunvietto on viimeiset vuodet ollut yhtä kuin joulu anoppilassa, ja tuska ja ahdistus sitä härdellin määrää. Ihan väärät perinteetkin. Tänä vuonna lisämauste soppaan tulee siitä, että minun vanhempani ja T:n äiti ovat omilla tahoillaan sitä mieltä, että voisimme viettää joulun siellä. Totta kai kaikki haluavat viettää joulua tuollaisen pikkupipanan kanssa, olletikin että kyseinen lapsi ei tajua asiasta hölkäsen pöläystä. Olo on hieman kuin köydellä vetokisassa. Tuonnetännetuonnetänne. Haluaisin tehdä kompromissin ja viettää joulun täällä omassa kodissa. Meillä se ymmärrettäisiin, mutta T:n suku voisi nousta sotajalalle, anoppi saattaa olla jo nyt. Noh, onhan jonkun oltava se huono miniä, jotta riittää akoilla päiviteltävää.

Ja totta kai kaikki tahot kyselevät lapsen joululahjoista. Hmm... no vaatteita se ei tarvitse, lelujakin on... laittakoon kukin mitä haluaa, en ota kantaa kuin yhteen asiaan. Siinä onkin hieman miettimistä.
Miten ilmaistaan kauniisti se, että kiitos älkää ostako mitään nallepöhejä tai muumeja, missään muodossa? Yritän välttää lapsen opettamista siihen, että kaikkien tavaroiden on ehdottomasti oltava jonkin nallepöhin koristamia. Kyllä se sen ehtii keksiä itsekin, joskus muutaman vuoden päästä. En missään tapauksessa halua että jokaista lastentarviketta koristaa joku ison yhtiön mölliskö. (Sitä alkuperäistä A. A. Milnen otusta vastaan minulla ei ole mitään, vaan tätä Disneyn versiota.) Tulkoon vaikka kahdesti vaaleanpunainen prinsessakausi, joka menee yleensä ohikin, kunhan ei tule nallepöhkautta - ainakin tuttavapiiriä seuranneena nuo eivät mene ohi.
Äidilleni kyllä sanoin ihan suoraan, että meille ei tarvitse ostaa mitään edellä mainittuja tuotteita, mutta se nyt onkin eri asia. Se on tottunut mielipiteisiini. Samoin veljeni. Mutta entä T:n veli ja äiti ja muut? Jos sanon että meillä on vakava nallepöh-allergia?

***

Vielä se, että olen kukkunut tänään jo puoli seitsemästä. Lapsi vetää sikeitä ja minä kärvistelen. Selkä vinkuu armoa, niksautin sen jotenkin perjantaina kun otin takapenkiltä turvakaukaloa, lapsi siellä kyydissä. Tuollainen kaksiovinen auto on kuin luotu perheautoksi. Kaukalo+telakka-yhdistelmäkin tekee jo tiukkaa, naftisti pystyy istumaan etupenkillä. En edes halua kuvitella mitä sitten kun turvaistuin tulee ajankohtaiseksi. Ja etupenkillehän sitä ei tietenkään saa kun on turvatyynyt joita ei saa kytkettyä pois.

Asiasta ja appelsiineista, eli ei mitään järjellistä

Päivän ensimmäinen hetki omille ajatuksille. Tytär uuvahti ensimmäisille päiväunille, joten nyt tässä on taas vähän aikaa hengähtää ja suunnitella juttujaan.
Elämä on ruvennut asettumaan jonkinlaisille raiteille, kiitos korvikkeen ja kiinteiden ruokien. Kitinä on vähentynyt 90% ja turha narina jäänyt kokonaan pois. Nyt ilmenevään kitinään on aina joku syy, useimmiten se, että lattialla pyöriessään tyttö on jäänyt jumiin jumppatelineen kanssa. Melkoinen väkkärä.
Itseäänkin on ehtinyt ajattelemaan, tai paremminkin omia harrastuksiaan. Harrastelen kaikenlaista näpertelyä, joka vie aikaa ja vaatii tarkkuutta, keskittymistä sekä kärsivällisyyttä, joten ymmärrettävistä syistä harrastukset ovat olleet telakalla jo pidempään. Nyt on ollut vähän paremmin resursseja näiden toteuttamiseenkin, ja vaikka jotkut eivät kaipaa muuta koska lapsi tuo tarpeeksi sisältöä ja tekemistä elämään, niin minä tarvitsen vähän muutakin ajateltavaa. Puolen tunnin harrastusaika muutaman kerran viikossa on riittävä pitämään akut latautuneina, ja ah sitä luksusta jos tätä vapaata* aikaa on tunti kerrallaan. Sitähän valloittaa vaikka vuoren sen jälkeen.

*Vapaata siinä mielessä, että harrastan (yleisimmin ompelen) joko olohuoneen nurkassa tai keittiön ruokailutilassa, ja molemmissa tapauksissa olen suorassa yhteydessä olohuoneessa oleviin mieheen ja lapseen, mutta vaipanvaihdot ja leikittämiset hoitaa mies, minä vain tarvittaessa huutelen jotain väliin. Ja keskityn omiin töihin.

***

Tuli tuossa viikonloppuna yhtäkkiä pakottava tarve kuunnella Absoluuttista Nollapistettä. Minulla on jossain kyseisen yhtyeen musiikkia, paha vain etten tiedä missä. Uskomatonta miten jatkuva muuttaminen saa omaisuuden "katoamaan". Mikään ei varsinaisesti ole hukassa, mutta koska vaihtelevansisältöinen osa tavaroista on aina pakattuna jonnekin laatikkoon, jota ei muuttojen välillä välttämättä koskaan pureta, ikinä ei löydä mitään. Etsinnät jatkuvat. Hajanaisten muistikuvien mukaan kyseiset levyt saattavat olla makuuhuoneen vaatekaapin ylähyllyllä olevan läppärilaukun (sisällä hajonnut* läppäri) sivutaskussa. Pitää odottaa kunnes lapsi herää pinnasängyssään ja mennä sitten vasta etsimään. Jos muistaa. Sunnuntaina kaipasin yksiä hakasia noin viidesti, joka kerran muistin että nehän ovat hyllyssä makuuhuoneessa. En voinut mennä etsimään koska lapsi nukkui, vaan rupesin tekemään jotain muuta. Ja sitten seuraavan kerran muistinkin ne vasta kun lapsi oli taas nukkumassa.

*Tietääkö muuten joku, onko mitään enää tehtävissä: kannettavan kovalevyssä mitä ilmeisimmin on naarmu, eikä käyttöjärjestelmä enää käynnisty, vaan lentoonlähtö jumiutuu siihen käynnistetään Windows -ruutuun. Voiko tuota enää elvyttää? Ikää masiinalla on reilu 6 vuotta, mutta ihan käypä peli oli kunnes sattui saamaan osumaa kun oli käynnissä. Kriihkrooh kuului sen jälkeen kovalevyltä. Ainakin luulen että se oli kovalevy. Kone pelasi jonkun kuukauden kunnes päätti olla enää käynnistämättä Windowsia. En viitsisi viedä huoltoon ja maksaa 50-60e pelkästään siitä, että joku sanoo ettei voi auttaa... Tietääkö kukaan? Janne? Etkös tiedäkin jotain näistä?

Meditointia

Mikä voisi olla lapsiperheen tärkein hankinta? Olisiko se farmarimallin auto, yhdistelmärattaat vai vähintään 70 neliön asunto? Mitä tahansa veikkasitkin, se meni väärin. Tärkein hankinta on useamman tietolähteen mukaan astianpesukone.

Todella kummallista. 

Meiltä ei tuota mainittua hyödykettä löydy. Ei nyt eikä ensi viikolla, vaikka meidät nykyään lapsiperheeksi luokitellaankin. Hyvin pärjäämme ilmankin. Ymmärrän kyllä, että kun lapsia on kolme tai enemmän, ja kaikki leikki-iässä tai sen ylittäneitä, tiskiä tulee enemmän kuin kahden aikuisen taloudessa, ja silloin kone on varmasti ihan paikallaan. Se puolestaan ei mene jakeluun, että moinen kapistus pitää hankkia heti, kun perheenlisäys on vasta tuloillaan, perusteluna "se on lapsiperheessä ihan ehdoton." Öh, nyt meni ohi. Jos imettää, ei lapsesta aiheudu tiskiä. Jos taas ruokinnassa käyttää apuna tuttipulloa, joutuu vähintään ne tutit pesemään käsin, ja eikö siinä sivussa mene muutama pullokin? Tai sitten niitä pitää olla niin hirvittävä arsenaali etteivät lopu kesken kun kone on vasta puolillaan tiskiä. Muutoin joutuu pesemään vajaan koneellisen (epäekologista) tai tiskaamaan ne pullot käsin. Ja kiinteisiin siirryttäessä se kulho- ja lusikkatiski ei päätä huimaa.

Paras kuulemani perustelu on se, että sitten ne tiskit eivät haise siinä tiskipöydällä vaan siellä koneessa. Tämänkin perustelun erinomaisuus jäi minulta jotenkin hämäräksi. Jos astiat viruttaa pikaisesti hanan alla käytön jälkeen, ne eivät haise pöydällä. Sen sijaan myös virutetut astiat haisevat aika tavalla, kun sen likaisia astioita puolillaan olevan koneen luukun avaa. Tämä on ihan empiiristä tietoa, meillä oli tiskikone joskus lapsuudessani. Se hajosi kun olin noin kymmenen vanha, eikä moista kapinetta sen jälkeen taloon tullut. Sen jälkeen kolmilapsinen perhe eleli vallan hyvin ilman tiskikonetta.

Tiskaaminen on mielestäni ensinnäkin meditaatiota ja toiseksi työtä, josta saa välittömän positiivisen palautteen. Kerran päivässä kun selvittää kertyneet astiat harjan ja veden sekä tiskiaineen suosiollisella avustuksella siitä pöydältä kaappiin, tulee tunne että olen sentään jotain näkyvää tänään saanut aikaan. Sillä on myös oma rauhoittava vaikutuksensa, vähän kuin lasitöissä lasin folioinnilla; kädet työskentelevät jonkin sellaisen kimpussa, jota ei tarvitse ajatella tai johon ei tarvitse keskittyä. Se tapahtuu kuin itsestään, ja samalla ajatukset saavat joko lepoa tai vapauden keskittyä johonkin ihan muuhun.

Palaan tiskikoneaiheeseen sitten, kun lapsi tai lapset oikeasti sotkevat astioita.

Eikä yksikään päivä ole toisensa kaltainen

Tyttären jokailtainen nukkumaanmeno on ollut hieman haasteellista alusta alkaen. No, luetaan pois ne muutama ensimmäinen päivä jolloin nukahti kun vatsa täyttyi. Mutta sen jälkeen.
Kevyimmilläänkin nukahtaminen on vaatinut 20min-1h sylissä hyssyttelyä, eikä sekään välttämättä ole riittänyt vaan sänkyyn laskemisen jälkeen on hiljaisuutta kestänyt ehkä vartin ja sitten sieltä on killitellyt pieni silmäpari että hei, heräsin jo. Eihän siinä sitten enää voinut nukahtaa, vaan sama sylihyssyttely uusiksi. Pahimillaan kolmesti.
Sitten luin jostain opasvihkosesta, että nelikuinen vauva alkaa tehdä eroa nukahtamis- ja heräämispaikan välillä. Että jos sylissä nukahtaa ja sängyssä herää, saattaapi tulla säikäys ja huuto. Yöllä. Olin hetken aikaa että ei. Tätä meillä ei enää kaivata. Onneksi peliä ei ole vielä hävitty, vielä on aikaa ruveta totuttamaan tyttöä omaan sänkyyn nukahtamiseen.
Menihän siinä muutama ilta niin että tyttö sänkyyn, tutti suuhun ja hyvää yötä. Ja sitten nosteltiin muutaman kerran syliin-sänkyyn-syliin kunnes urvahti syliin. Iski epätoivo. Sitten tajusin tytön menevän "piiloon" aina kun nukkuu päiväunet, ts. kääntää kasvonsa makuupussin liepeen suojaan, mutta tämäpä ei onnistunutkaan sängyssä peiton kanssa. Illalla kaivelin kaapista kummitädin antaman ihanan Teddykompanietin unirievun, annoin sen tytölle ja kah, vartin päästä vallitsi hiljaisuus. Lapsi nukkui kertalaakista, kasvot puoliksi unirievun alle käännettyinä. T:kin ihmetteli että ihanko oikeasti se meni kerrasta nukkumaan.
Jännä nähdä tapahtuuko sama tänäänkin.

Yöt ovat muutenkin muuttuneet haasteellisemmiksi. Pitkän aikaa riitti yksi herätys noin klo 3-4 välillä. Nyt herätään säännönmukaisesti välillä 1-2 ja 5-6. Sama rytmi kuin kuukauden iässä. Minä liputtaisin pidempien* pätkien puolesta. En tiedä enää mikä tähän auttaisi, jonain iltana on saatu ensimmäinen pätkä pidemmäksi antamalla illalla lisäksi tilkka korviketta (käsittääkseni sulaa rintamaitoa hitaammin) koska lapsi syö erittäin vähän päivisin ja on erittäin nälkäinen öisin. Mutta nähtiinpä viime viikonloppuna sekin ihme, että tyttö söi klo 19.00, ei huolinut mitään ruokaa ennen nukahtamistaan klo 22 ja heräsi aamulla klo 4.30 ensimmäisen kerran. Niin että ota tästä selvää mikä milloinkin toimii.

Ja siitähän ei edes puhuta, miten pitkään milloinkin nukutaan. Nimimerkillä "heräsin kuudelta tänään".

Kuten kirjoituksista ehkä huomaakin, minulla ei ole pahemmin elämää nykyisin. Ja se olematonkin elämä pyörii yhden 5,5kg ripakintun ympärillä. Happanen neljän seinän sisällä, en juuri näe muita ihmisiä kuin T:n ja satunnaisesti kaupan kassan. Naapurissa on kyllä lapsiperhe, mutta perheen rouva ei edes suvaitse vastata tervehdyksen jos sattuu olemaan yhtä aikaa postilaatikolla, joten se siitä mahdollisesta seurasta. Ja kun paikkakunnan syntyvyys on max. 30 lasta/vuosi, niin eipä juuri ole äiti-lapsi-piirejä täällä päin. Netti on ainoa henkireikä nykyisin, ja epäuskoisena tuhahtelen kun pienten lasten äidit valittavat että on tylsää. "No kävin mä yksin kaupungilla kahdesti tällä viikolla, sitten oli Mirjan synttärit ja käytiinpä parilla lasillisella, mut on mulla tylsää silti." En ehkä kehtaa edes kertoa mitä mieltä olen.
Ja ehkä huomaa myös sen, että ajatukseni eivät oikein pysy nykyisin kasassa kahta sekuntia pidempään.

Se mitä kaipaan

Tampereella rakastuin joukkoliikenteeseen. Oli meillä toki silloin jo oma auto, mutta sillä ajettiin vain pitkiä matkoja, sellaisia reittejä joita ei voinut järkevästi bussilla hoitaa, ja kerran viikossa markettiin tekemään viikko-ostokset. T poistui harvoin Hervannasta edellä mainittuja keikkoja lukuunottamatta, ja minä inhoan kaupunkiajoa, joten opettelin suosiolla bussiaikataulut ulkoa. Helppo nakki kun käyttää vakiovuoroja. Tietyt vuorot menivät tiettyihin aikoihin, ja jos oli ovela pystyi sopivilla vaihdoilla ajelemaan näppärästi melkein kotiovelle.

T inhosi ja inhoaa edelleenkin systemaattisesti busseja ja junia. Etenkin kaupunkibusseja. Minusta taas on ihan luksusta päästä jonkun toisen ajamana pisteestä a pisteeseen b, varsinkin jos liikennöinti tapahtuu Tampereen kokoisen kaupungin keskustassa ruuhka-aikana. En häiriinny niistä muista ihmisistä, paitsi silloin kun istun käytäväpaikalla ja se ikkunapaikalla istuva haluaa poistua. Silloinkaan ei häiritse nousta, jos kohteliaasti sanotaan että "anteeksi, jäisin tuossa seuraavalla pysäkillä pois." Nostan nopsaan ahterini penkistä ja päästän ihmisen käytävälle. Se häiritsee, ettei sitä sanota, vaan äkistään itsekseen, hierretään persiitä penkkiin ja pälyillään käytävälle. Sitten ruvetaan väkisin tunkeamaan ohi. Aha, ai jäät tässä pois. Olisit vihjaissut sanallisesti, niin olisit päässyt helpommin.

No, täällä periferiassa on tultava toimeen ilman. En silti pidä kaupunkiajosta yhtään enempää, vaikka lähikaupungin keskusta onkin vain vähän Hervannan keskustaa isompi.

Toinen kaipaus liittyy säilytystiloihin. Tampereella meillä oli iso vaatehuone, paino sanalla iso. Kerta kaikkiaan valtava, ei mikään kahden neliön komero vaan oikein vaatehuone. Täällä meillä on viisovinen kaapisto: kaksi ovea hyllykaappia ja kolme ovea tankokaappia, ja niihin on saatava koko (tekstiilinen) omaisuus vaatteista lakanoihin ja pyyhkeisiin. Tätä omaisuutta on keskiverrosti, lakanoita ehkä hieman enemmän kuin todellista tarvetta. Niihin vain on jokin pakkomielle. Vaatteita tosin meillä on yhteensäkin todennäköisesti vähemmän kuin monella naisella yksinään. Sitten tulevat vielä tytön vaatteet, joista onneksi suurin osa on sijoitettu vanhaan hoitopöydän virkaa tekevään lipastoon, mutta paikkansa vaativat myös ne toppahaalarit ja vaatteet, joissa on kasvunvaraa. Että ei sitä tilaa niin liikaa ole.

Muuten en niin Tamperetta kaipaa, liikaa ihmisiä ja sitä rataa. Toisinaan kuitenkin kaipaan sitä, että sieltä löytyi käytännössä kaikkea mitä tarvitsi, ja vielä lyhyen matkan sisältä (ja bussillakin pääsi). Naapurikaupungista ei. Nyttemmin minusta onkin tullut nettikauppojen innokas asiakas. Onneksi sentään on netti. Muuten sitä olisikin aika pimennossa.

Kaksin käsin

Meillähän on sitten oikein sylivauvojen sylivauva. Ei siinä mitään, ymmärtäähän sen, että pikkuisen ihmisenalun on turvallista ja mukavaa köllötellä sylissä. Ja kun kerran on syntymää edeltäneet kuukaudet kuuhistellut mahassa mutkalla, niin kippuraisessa asennossa peitonmutkassa (sylissä tietenkin) se vasta mukavaa onkin. Muualla ei oikein viihtyisikään.

Eilen hain postista paketin, ja paketista kuoriutui melkein viisimetrinen trikoosoiro. Kah, kantoliinahan se. Nyt naputtelen tätä mukavasti kaksin käsin, lapsi ähisee ja tuhisee sylissä kangaskerrosten alla. Olin jo aikaisemmin ostanut lyhyemmän ns. rengasliinan (nimi tulee kai siitä kun siinä on pari nylon- tai metallirengasta joilla homma kiristellään) mutta se ei oikein sopinut. Olisi saanut olla pidempi, muuten oli oikein näppärä. Tytär viihtyi siinä, mutta näkyypä se tässäkin viihtyvän. Nukkuu kohta. Ihanaa kun voi tehdä jotain, viimeinkin. Ihan vähän kun kävi selän päälle kun kannatteli lasta tuntikausia toisella käsivarrella, makuupussiin pujotettuna. Ja hermojenkin päälle, kun uniahan ei tietenkään voinut jatkaa jos laski pussin lapsineen sylistä hetkeksikään.

Eilen illalla oli jokin kuningasajatus josta aioin kirjoittaa. No, ei ole enää. Minua vaivaa jokin ihmeellinen dementia nykyisin.

Viikonloppuna pitäisi lähteä käymään anopin luona. Hermostuttaa jo valmiiksi, jotenkin on sellainen tunne ettei minusta siellä pahemmin pidetä. Ei kannata kysyä miksi, se nyt vain on tunne selkäpiissä. Rouva anoppi on myös erittäin kova neuvomaan, varsinkin lapsenhoidossa. Taannoinen vierailu meni niin, että tein niin tai näin, se meni aina pöpelikköön. T sanoo että älä välitä, ei se edes tajua neuvovansa. Hyvähän sen on sanoa, yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella jatkuva opastus menee jo sujuvasti toisesta korvasta sisään ja samalla vauhdilla toisesta ulos. Minä nyt vain satun inhoamaan tekemisiini puuttumista, ja sattumalta (tässä hyvänä lisänä perintötekijät) otan vielä helposti itseeni. Soppa on valmis. Lusikoin sitä pitkin hampain, sen verran minussa kuitenkin on fiksua aikuista etten ryhdy vänkäämään anopin kanssa. Mutta sen verran myös löytyy teiniä, etten välttämättä vastaa puhelimeen jos ei huvita, ja sitten "unohdan" soittaa takaisin. "Oli just kädet täynnä syöttämisen kanssa, ja sitten tuli niin paljon vaipanvaihtoa ja huutoa että se vaan jäi." Jos joku sattuisi kysymään. Ei kyllä kysy.

Se nukkuu sittenkin

On ollut vähän hektistä viime viikkoina. Tytär on harjoitellut huutamista ja kitinää kokopäivätoimisesti, nukkumisestakaan ei ole tullut mitään. Neuvolalääkäri veikkaili koliikkia, mutta käsittääkseni koliikkihuuto ilmenee iltaisin ja paljon pahempana kuin meillä tapahtunut äänijänteiden verryttely. Epätoivo siinä oli jo perjantaina iskeä, sängyssä parkuivat rinnakkain niin äiti kuin lapsikin. Viikonloppuvisiitti vanhempieni luona kuitenkin pelasti tilanteen; pienimuotoisen "lapsenhoitokuulustelun" jälkeen äitini totesi että ei tällä mikään koliikki ole (kokemuksen syvä rintaääni puhui, allekirjoittanut on ollut koliikkivauva), tämä on vain yliväsynyt.
Sen jälkeen minut passitettiin viettämään omaa aikaa ja mummu rupesi hoivailemaan lapsukaista. Kahden päivän "puoli tuntia hereillä, sitten torkuille" metodin jälkeen sain mukaani aivan kuin uuden vauvan. Kätinä ja huuto vähenivät noin 90%, minkä lisäksi nyt nukutaan kuten vauvan kuuluukin. Onneksi äitini on sen verran nuori, ripeäotteinen ja toimelias että jaksaa ja viitsii auttaa avutonta. Veljen kanssa tuumittiin että äiti on ruvennut täysipäiväiseksi jos ei ehkä ihan täysipäiseksi mummuksi. Mikäs siinä, alle viisikymppisenä jaksaa hyvin.

Sitten muuta. Olen alkanut harkita tulevaisuutta. Minulla on auttamattomasti vanhentunut koulutus, joten sille alalle ei liene todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Tietotekniikka-ala menee eteenpäin valonnopeudella, ja omat tietoni ovat vuosia vanhoja. Jotain muuta on siis keksittävä. Varastotyö tuo ehkä säännöllisen tilinauhan, muttei täytä mielekkyysvaatimuksia. Haluan työn, jossa on jonkinlaiset vapaudet päättää omista tehtävistään sekä työajoistaan ja tilaa luovuudelle, omille mielipiteille ja näkemyksille. Nämä kriteerit täyttyvät yrittäjyydessä, jos vain valittu ala sen antaa myöten, ja kohdallani näin olisi. Tarvitsisin vain vähän tietopuolista koulutusta, mielellään kurssimuotoista, jossa halutut asiat käytäisiin tiiviillä tahdilla läpi. Pitää selailla koulutustarjontaa netistä, harmi vain kun täältä periferiasta on pitkä matka joka paikkaan. Lapsen kanssa joutuu miettimään asioita toisella tavalla kuin yksin, mutta eiköhän sitä jonkinlaiseen ratkaisuun päästä sitten jos tarvetta on.

Mökkihöperöitymisen ensimmäinen aste

Alan tulla hiljoksiin mökkihöperöksi. Ainoa aikuiskontakti nykyään on oma mies, joka sekin on töissä seitsemästä puoli neljään. En tunne täältä ketään. Töissä oli yksi hyvä tyyppi jonka kanssa jutunjuurta riitti kaikesta, mutta hän on a) muualla asuva ja b) ihan toisenlaisissa kuvioissa elävä mies, joten ei siitä sen suurempaa kaveruutta tullut. Haluan pois täältä, jonnekin muualle. Ei täällä edes ole "vertaistukea" saatavilla, kun kunnan syntyvyysluku on noin 30 lasta vuodessa, ensisynnyttäjiä ihan vain muutama. Ei sillä, että vieläkään ymmärtäisin miksi pitäisi kaveerata jonkun kanssa vain siitä syystä, että molemmilla sattuu olemaan lapsia, mutta tässä tilanteessa kelpaa kohta mikä vain seura. Jos siltä vain saa vähintään kymmenen sanan lauseita ja älyllisiä vastauksia. Pelkää "hääää" ja "iiih" kun käy tylsäksi pitemmän päälle.

Välillä tuntuu siltä ettei jaksa. Kun lapsi huutaa viisi tuntia putkeen, alkaa mieleen hiipiä vähemmän hyviä mietteitä.

Onneksi huomenna on tulossa vieraita, velipoika soitteli armeijan harmaista että sopiskos tulla kylästelemään. Sillä taas kummasti menee muutaman päivän. Pienestä se on tämä ihmisen elämä kiinni.

Hyvä äiti vs. huono äiti

Tässä viikkojen mittaan on tullut ajateltua äitiyttä, niin yleisesti kuin omalla kohdallakin. Mitä on hyvä tai huono äitiys, entä millainen on hyvä tai huono äiti? Erinäisiä nettisivuja ja lehtiä lueskellessa tulee väistämättä siihen tulokseen, että hyvä äiti on sellainen, joka käyttää lapsellaan kestovaippoja jo laitoksella ettei lapsen iho vahingossakaan joudu tekemisiin suoraan sielunvihollisesta lähtöisin olevien kertakäyttövaippojen kanssa. Hyvä äiti on sellainen, joka unohtaa oman elämänsä välittömästi positiivisen raskaustestin jälkeen. Hyvä äiti on se, joka hyrisee onnesta imettäessään, eikä unelmoikaan antavansa lapselle rintamaitoa pullosta - saati sitten korviketta. Hyvä äiti ei jätä lastaan hetkeksikään yksin huutamaan, vaan tinkii omista tarpeistaan kuten vessakäynneistä ja syömisestä hyssyttelyn vuoksi. Hyvä äiti ei koskaan tympiinny lapsen mahavaivaitkuun.
Näin meillä: Lapsella on kestovaipat päivisin, mutta öisin ja autossa paperivaippa. (Ei tuo näytä niistä rikki menneen, mutta ehkä kahdeksantoista vuoden päästä se on terapian tarpeessa kun joutui olemaan paperivaipoissa osan aikaa. Mene ja tiedä.) Minulla oli oma elämä ja menot ihan synnytystä edeltävään päivään saakka*, ja nyt suunnittelen opettavani lapsen syömään myös tuttipullosta (rintamaitoa) jotta pääsisin käymään yksin jossain muuallakin kuin ruokakaupassa. Meiltä kun lähimpään ei-elintarvikeliikkeeseen on 25km. Ja se, joka ei tuskastu lapsen roikkuessa rinnoilla kaksi tuntia putkeen, nostakoon kätensä ylös. Minä en nosta. Ja kyllä, joskus olen jopa niin huono äiti, että laitan itkevän lapsen sänkyyn ja menen sinne vessaan. Muuten meitä on kohta kaksi mahavaivaista huutamassa. Yhdenkin huudossa on ihan riittävästi - joskus liikaakin.

Johtopäätös: minä en ole hyvä äiti. En silti pidä itseäni huonona äitinä; lapsi saa ruokaa, kuivia vaippoja ja sylissäpitoa. Sille jutellaan ja hymyillään, sitä paijataan ja hyssytellään. Mitään vauvauintia tai -muskaria ei ole suunnitelmissa, mutta T aikoo ottaa tytön mukaan kisoihin kunhan se vähän kasvaa ja syö "ihmisten ruokaa".

On käsittämätöntä, miten varsinkin ensimmäistä lastaan odottaville ja sen kanssa elämää opetteleville annetaan niskaan hirveä määrä paineita - yleensä kanssaäitien puolelta. Pienestäkin syyllistetään ("minä en koskaan tehnyt noin ja noin, kyllä tuosta vielä tulee ongelmia") ja jos ei vaikkapa odotusaikana jaksa iloita jokaisesta munuaiset solmuun vetävästä monotuksesta niin otsaan tulee leima "ei välitä lapsestaan". Miksi ihmeessä tämä näin menee? Miksi nainen (äiti) on naiselle susi? Miksi pitää päteä ja neuvoa, jos neuvoja ei pyydetä, varsinkin kun on itse aikoinaan itku kurkussa kuunnellut niitä pyytämättä tulleita neuvoja? Ei meistä kukaan ole täydellinen (paitsi vauvapalstoille kirjoittelijat) ja jokainen on tehnyt ja tekee virheitä (paitsi em. kirjoittelijat). Miksi siis lynkkausmieliala niitä eri tavalla toimijoita kohtaan? Samassa veneessä ollaan, samalla matkalla kohti tuntematonta tulevaa. Miten olisi pieni naistenkeskinen solidaarisuus? Jos jätettäisiin se selkäänpuukotus?

*Laskettua aikaa ja meillä myös synnytystä edeltäneenä päivänä kävin huollattamassa ja katsastamassa auton tuolla naapurikaupungissa, kiertelin kaupoissa ja olin ihan varma että yliajalle homma menee.

Kolme viikkoa

Tiskit on tiskattu, pihakukat kasteltu, orkidea on vettymässä ja lapsi unten mailla. Asunnossa rauha ja hiljaisuus. Ainakin hetken ajan. (Tuon pisteen kun sain näpättyä niin eiköhän puhelin soinut. Lehtikauppias. Jo toinen tänään. Tältäkään en tilannut mitään.)

Onhan tässä uudessa elämässä ollut totuttelemista ja opettelemista. Yllättävän äkkiä on törmännyt siihen, ettei olekaan kaikkivoipa; kun lapsi huutaa toista tuntia putkeen eikä mistään ole apua, tutustuu kontrollifriikki kädestä pitäen pelottavimpaan asiaan, tunteeseen ettei hallitse tilannetta. Muutamia päiviä ja iltoja on mennyt korviahuumaavan huudon säestyksellä, kun syödessä hotkittu ilma kurisee pirpanan vatsassa eikä osaa ulos. Kipeähän lapsi on, kyllä sen ymmärtää, mutta sitä on vaikea hyväksyä ettei voi tehdä juuri mitään auttaakseen.
Silloin kun on kaikki hyvin, niin maailmaa killistellään kuin jotain siitä ymmärrettäisiin. Hirmuisesti edistystä on kolmessa viikossa tapahtunut: alussa pirpana pysyi hereillä nippa nappa vartista puoleen tuntiin eli vaipanvaihdon ja syötön ajan, nyt hereillä kuuhistellaan parikin tuntia - ja pidempäänkin jos vatsa on kipeä.
Vielä hurjempaa on luvassa. Uskomaton on se määrä, mitä tuollainen pieni oppii asioita ensimmäisen vuoden aikana.

Eilen tyttö oli muuten neuvolan vaa'an mukaan siinä painossa, minkä lääkäri antoi syntymäpainoarvioksi. Painoarvio oli "vähintään 3700g, todennäköisemmin 3800g". Kätilö kysyi että minkä kokoinen pitäisi olla tulossa, ja hihkaisi kun lapsi oli syntynyt että "ei tämä niin iso ole, hyvä jos edes kolme ja puoli kiloa painaa". No, eihän se painanut kuin sen 3180g, ja eilen siis vaaka näytti 3710g. Silmin nähden pyöreämpi vatsa ja pyöreämmät jalat kuin laitoksella. Ja jotkut vastasyntyneet ovat viiden kilon kieppeillä, mahtaa niissä olla tekemistä, kun sitä oli tuonkin kokoisessa...

Svengaa kuin hirvi

Tämä raskaus taitaa pikku hiljaa alkaa olla loppusuoralla. Eilen ja tänään on ollut uudenlaisia tuntemuksia, joiden pohjalta elättelen toivoa että saisimme poikasen mahanahan tälle puolelle vielä tällä viikolla. Laskettu aika on tämän viikon perjantaina. Eikä minusta vieläkään tunnu yhtään siltä että olisin viimeisilläni raskaana, saati sitten että näyttäisin siltä. Voiko tämä olla oikeasti näin helppoa, vai onkohan minulle sattunut joku yksi tuhannesta -tyyppinen raskaus? Joka paikassa kun naiset voivottelevat viimeisiä viikkojaan, että kun on niin valasmainen olo, eikä saa edes kylkeä käännettyä sängyssä, ja nukkumiseenkin tarvitsee monta tyynyä avuksi.

Sormukset otin varalta pois, kun pelkäävät minun saavan raskausmyrkytyksen ja siihen liittyy kova turvotus jos sellainen myrkytys tulee. Pelottelivat että sormukset joudutaan katkaisemaan. Minun kihla- ja vihkisormustanihan ei varmasti katkaista, joten tuolla ne ovat nyt turvassa rasiassaan. Olen kuulemma "rajatapaus"; myrkytykseen viittaa korkea verenpaine mutta mitään muita oireita ei ole. Huomenna katsotaan neuvolassa joudunko vielä polikäynnille, ja ties mitä muuta vielä. Polille voin vielä lähteä, mutta jos haluavat Kuopioon laittaa esim. käynnistystä varten, yritän saada itseni muualle. Pää ei kestä enää näitä savolaisia.

Ulkona on oikein kesäinen keli, +5 astetta, tuulista ja vesisadetta. Suomen suvi näyttää ihastuttavat kasvonsa. Onneksi ei ole mitään pakollista ulkoilua vaativaa tekemistä. Kukkiakaan ei tarvitse kastella, ennemminkin pitäisi nostella niitä terassille sateensuojaan. Eivät ne vielä näytä hukkuvan, olkoot siis pihalla. Jos vedenpaisumus tulee niin sitten otan ne tuohon katoksen alle, mutta toistaiseksi on vain vähäistä sadetta.

Pulputin

Joillakin naisilla synnytystä edeltää kuulemma "pesänsiivous" tai "pesänrakennusvimma". Vältyn ilmeisesti tällaiselta, kun oli tuo muuttokin juuri, eikä täällä ole juuri tarvetta moiseen. Tiedä sitten ilmeneekö se heillä tarpeesta vai ei, mutta ei ole ainakaan mitenkään todennäköistä että ryhtyisin kartoittamaan keittiökaappien sisältöä tai pesemään kylppäriä hammasharjalla. Tietenkin täällä on vielä vähän tavaraa joka hakee paikkaansa, mutta ensin täältä pitäisi saada ylimääräisiä pois.

Sen sijaan minulla on vakava tarve rakentaa tuonne takapihalle sellainen pulputin. Sellainen mihin laitetaan vähän vettä ja pikkuinen pumppu nostamaan se vesi vaikka jonkin kiven päälle josta se sitten painovoiman vaikutuksesta lirisee alas. Löysinkin jo sopivan pumpun, mutta se osoittautui sisäkäyttöön tarkoitetuksi. Jatkan etsintöjä. T nauraa tälle projektille, ja sanoo että minulla on ilmeisesti harrastuksen puutetta. Taputtaa mahaani ja sanoo että kyllä se tilanne kohta varmaan muuttuu. No, laskettuun aikaan on vielä viikko, että onhan tässä vielä paljon aikaa rakennella se pulputin. Jostain pitäisi vain löytää vähän kiviä siihen, ja sitten pitäisi hakea tienreunasta muutama pajunrisu kelloköynnöksen tueksi. Ja harata pihaa ja laittaa vähän lisää ruohonsiemeniä kun siinä pihassa on sellainen kalju läntti. Onko tämä sittenkin sitä pesänrakennusta, vähän kieroutuneessa muodossa vain?

Siivousta ja sairaalakassin ihmettelyä

Muutto kunnialla takana, edessä uuden asunnon järjestäminen. Makuuhuoneessa pitää sittenkin vaihtaa järjestystä, jotta saadaan oman ja vauvansängyn lisäksi sopimaan sinne myös lipasto poikasen vaatteille ja muille tarvikkeille. Entinen liinavaatelipasto pääsee taas uuteen käyttöön, täällä kun oli kaappitilaa sen verran hyvin että sain liinavaatteet sopimaan kaappeihin. Hävityksen kauhistus on sanapari, jolla tätä asunnon nykytilaa voisi kuvailla. Laatikoita ja nyssyköitä joka paikassa, enkä saa tätä millään kuosiinsa. Pitäisi siirtää kalusteita kuten lipastoa, jotta voisi asetella tavarat niihin, mutta en uskalla yksin ruveta siihen puuhaan, ja T taas on tehnyt pitkää päivää tällä viikolla. Osa tavaroista on lisäksi menossa vielä ulkovarastoon, kunhan sen lattia kuivuu. Remonttiryhmä oli ilmeisesti viimeisenä tekonaan lakannut lattian, eikähän se millään kuivu kun ulkolämpötila on 2-8 astetta. Vaikuttaa pahasti siltä, että tarvittaisiin jonkinlainen järjestelykeiju jotta tämä huusholli olisi asuttavassa kunnossa ennen kuin poikanen on maailmassa. Eilen kun siivottiin entistä asuntoa, ymmärsin hyvin miksi jotkut vannovat saunan, seksin ja siivoamisen kolmiyhteyteen kun on kyse lapsen maailmaantulon edesauttamisesta. Kyllä se seinien pyyhkiminen, imurointi ja lattian moppaaminen ihan työstä kävi, vaikkei minulla mitään rantapalloa mahanahan alla edelleenkään ole.

Ilmeisesti huokailin liikaa siivoamisen aikana ja sen jälkeen, koska sain Suuren Ukaasin: päivän ohjelma on kuulemma pakata tarvikkeet valmiiksi sairaalakeikkaa varten. Tehtävä on jopa puoliksi suoritettu; olen kaivellut pakkauslaatikkoon pakattujen vaatteiden joukosta noin suunnilleen semmoisen määrän vaatetta, jolla saa poikasen vaatetettua. Ei hajuakaan onko siinä juuri "oikeat" vaatteet mutta ainakin lähelle pitäisi osua noilla valinnoilla. Ennemmin pari tarpeetonta kuin että joku puuttuu. Kaikkien uusavuttomien apu löysi jotain linkkejä aiheesta, ehkä yritän perata noista jotain mikä kuulostaa hyödylliseltä. Moni juttu on hyödyllinen, kuten huulirasva (sairaalassa on aina kuiva ilma), mutta moni mielestäni tarpeeton; ei kai sitä nyt hajuvettä tarvitse sairaalaan pakata? Jos minulle sattuisi hajustetta käyttävä huonekaveri, kertoisin hyvin selkeästi mitä mieltä moisesta olen. Usein kun riittää, että kadulla kävelee ohi joku hajustautunut ihminen, ja minä olen melkein kypsä oksentamaan. Jonkinlaista tuoksuyliherkkyyttä taidan potea. Mitä myskisempi ja makeampi, sitä pahempi.

Oman yöpaidan taidan ottaa silti mukaan. Kokemukseni sairaalavaatteissa nukkumisesta ovat kamalia, ja vaikka kuinka sanotaan että omia ei kannata pitää kun sotkeentuvat kumminkin, niin tuollaisessa kolmen euron paitulissa ei paljon tule takkiin vaikka sen lähtiessä viskaisi roskakoriin, jos vaihtoehtona on kieriä hereillä. Hirvittävää miten kranttu sitä voi nukkumisen suhteen ollakaan...

Ei se auta, kai se pitää lähteä perkaamaan tuota makuuhuonetta jotta saadaan se joskus järjestykseen. Eikä poikasen sängyssä ole vieläkään patjaa, se pitää leikata pakkauslaatikon patjasta. Vaivaakohan minua pahanlaatuinen laiskamato?

Loppusuora häämöttää

monessakin asiassa.

Eilen varmistui, että saamme perjantaina avaimet uuteen asuntoon. Viimeinkin tarkka päivämäärä; on hieman jännitetty että valmistuuko se remontti tähän päivään mennessä kuten on lupailtu, vai venyykö vielä pari viikkoa. Valmistui se. Huomenna saadaan vietyä edes jotain tästä pahvilaatikkokaaoksesta uudelle asunnolle. Pitäisi käydä hakemassa jätesäkkejä joihin saa nuo vaatteet sullottua. Niitä nyt ei sen kummemmin tarvitse pakkailla.
Käväisin eilen kurkistamassa miltä asunnon pihalla näyttää, ja näyttihän se juuri siltä kuin odottaa saattoikin: mustaa maata joka puolella. Toivottavasti pihatyön tehneet henkilöt ovat muistaneet kylvää nurmikonsiemenet ennen kuin ovat lähteneet... Onneksi takapihan puolella on puinen terassi jossa voi istuskella.

...ja jossa voi ennen kaikkea kasvattaa kesäkukkia. Minulla on pahanlainen puutarhaintoilun kausi aina näin keväisin, parina vuonna olen laitellut huonommalla ja paremmalla menestyksellä kukkia parvekkeelle mutta viime keväänä meni sekin mahdollisuus. Olihan tuskainen kevät. Nyt on taas mahdollisuus istuttaa jotain, ja olen pari viime viikkoa kärvistellyt taimitarjonnan ihanuuksien edessä; ei ihan vielä mutta kohta, kohta... Huomenna käyn naapurikaupungissa markkinoilla, tarkoituksenani on ostaa uusi matto olohuoneeseen, ja samalla reissulla haen jostain ne orvokit ja pelakuut ja muut aurinkoa sietävät purkkikukat sekä säkin tai pari multaa. Lienee parasta ostaa myös paketti hallaharsoa, täällä tuli eilen illalla ja viime yönä pari senttiä jotain lumiräntää joka ei vieläkään ole joka paikasta sulanut.

Lämpömittari ei kylläkään näyttänyt kovin pakkasta, yöllä katsoin lukemat -0,8. Öisin tulee nykyään kuuhisteltua kaikenlaista, heräilen pari-kolme kertaa yössä käymään vessassa, ottamaan närästyslääkettä tai vain lukemaan kun ei pysty nukkumaankaan. T on onneksi varsin sikeäuninen, eikä herää kuuhisteluuni. Tässä yönä muutamana se ei herännyt vaikka tien toisella puolella jonkun auton varashälytin laukesi ja piipasi varmaan viisi minuuttia yhtäjaksoisesti, toisin kuin minä joka olin heti täysin hereillä. Minun herättämiseeni riittää se, että herätyskello naksahtaa viisi sekuntia ennen kuin se alkaa soida kunnolla, kun taas T antaa sen huutaa kunnes ääni on täysillä, ja havahtuu vasta kun tönin kylkeen että sammuta se. (Että arvata saa kuka meillä sitten yöllä on tikkana hereillä kun poikanen vähänkin inahtaa. Ja kuka kysyy että "ai huusiko se yöllä?")

Tänään viikkoja 35+6, eli nelisen viikkoa laskettuun aikaan. Poikanen oli viimeisimmässä ultrassa yllättäen oikein päin, toivottavasti pysyykin noin. Välillä kyllä tuntuu että se on poikittain ja potkii tietään ulos kyljestä...