Eläkeläismeininkiä

Meillä on nyt T:n kotiinjäämisen jälkeen vietetty melkoista eläkeläismeininkiä. Odotetaan päiväpostia kuin kuuta nousevaa, keitellään kahvia ja pohditaan elämänmenoa. Edes villasukat eivät puutu, niitä on pakko käyttää vetoisen lattian vuoksi. Jaloissa hyörii ja pyörii tyttö, joka konttaamisen opittuaan jaksoi sitä kokonaisen päivän ennen kuin kyllästyi ja kehitti uuden puuhan. 8kk vanhana siis nousi seisomaan ja lähti kävelemään tukea vasten. Elämässä on meneillään ihan uusi apinavaiheen alku, näyttää siltä että tyttö ei todellakaan ole kiinnostunut lattiatasossa oleilusta vaan ylös on päästävä. Ja kun on ylhäällä niin mielellään vielä ylemmäs. Ilman tukea tuo ei vielä seiso, pari kertaa kyllä ihan vahingossa niin on tapahtunut. Viikonloppuna istuimme lattialla, tyttö piti kummassakin kädessä puista palikkaa ja kyynärpäillä jalastani tukea ottaen työnsi itsensä ylös. Sitten huojui siinä seisaallaan vain palikoista kiinni pidellen muutaman sekunnin. Sanoisin että melko ihme jos ei vuoden ikäisenä kävele itsekseen. Siinä sitä onkin sitten tekeminen.

Syöminen takkuilee yhä. Ehkä kerran-pari viikossa syöminen sujuu. Laadullisesti kelpaa mikä tahansa maku tai koostumus, määrä on se suurempi ongelma. Ihmettelen edelleen miten tuollainen ikiliikkuja voi pärjätä niin pienellä ruokamäärällä. Olen luovuttanut; takkuilkoon, kai tyttö on kasvanut kuitenkin. 8kk neuvolassa painoa oli 8290g, pituutta muistaakseni 70cm. Hirmuisen jäntevä ja napakka tyttö, ei kovin vauvanpyöreä enää paitsi poskista. (Miksiköhän vauvoilla ja pienillä lapsilla on yleensä palloposket vaikka muuten olisivat kuikeloita?)

Nyt on rauha maassa kun ipana vetää sikeitä pinnasängyssään, aamupäivä on ollutkin kitinää. Missään ei ollut hyvä, ei sylissä eikä lattialla, sängystä nyt puhumattakaan. Voiko tuo pieni kaivata isäänsä, joka lähti aamulla päiväksi pois?

Sitten toisesta pienestä. Tänä aamuna se potkaisi minua käteen, kun makoilin sängyssä ja laitoin käden mahan päälle. Ihan selkeä tumps tuntui kämmeneen. Aika vahva vaikka on niin pieni vielä (21. viikko menossa).

Poksahtaa, ei poksahda...

Laskettu aika, tuo ah niin maaginen ja kaikkia tuttuja sekä sukulaisia soittelemaan innostava päivämäärä on huomenna. Sunnuntaista asti on ollut havaittavissa lopunajan merkkejä, mutta toistaiseksi olemme poikasen kanssa samassa nahassa. Hiljalleen rupeaa riittämään tämä olotila, olisin kypsä saattamaan homman päätökseen. Jo senkin takia, että muutoin joudun ilmeisesti ensi viikolla KYSiin jonnekin kontrolliin verenpaineen takia, ja pelkona takaraivossa on että ottavatkin samoin tein käynnistykseen. Todellakaan en minnekään Kuopioon halua mennä. Näillä näkymin aika on todennäköisesti ensi viikolla, koskapa sieltä ei vielä ole soiteltu mitään, joten onhan tässä muutama päivä aikaa vielä. Jospa tämä kävisi itsestään.

Tässä on käynyt perskohtaisesti tutuksi semmoinen tosiasia, että kaikki se mitä esitteissä puhutaan ihmislähtöisyydestä ja perhekeskeisyydestä muuttuu sitten käytännön tilanteissa laitoslähtöisyydeksi ja byrokratiakeskeisyydeksi. Kuulostavathan nuo termeinä kivoilta, ja kiva niitä on varmasti esitteisiin kirjoitella, mutta totuus tahtoo aina olla hiukkasen toinen.
Sitä joutunee vielä vetämään sellaisen paljonpuhutun raskaushormoniraivokohtauksen jos ei asioita saa muuten järjestymään. Mitenkähän tuollaisen esittäminen onnistuisi, kun ei ole vielä oikeaa kohdalle sattunut?

Svengaa kuin hirvi

Tämä raskaus taitaa pikku hiljaa alkaa olla loppusuoralla. Eilen ja tänään on ollut uudenlaisia tuntemuksia, joiden pohjalta elättelen toivoa että saisimme poikasen mahanahan tälle puolelle vielä tällä viikolla. Laskettu aika on tämän viikon perjantaina. Eikä minusta vieläkään tunnu yhtään siltä että olisin viimeisilläni raskaana, saati sitten että näyttäisin siltä. Voiko tämä olla oikeasti näin helppoa, vai onkohan minulle sattunut joku yksi tuhannesta -tyyppinen raskaus? Joka paikassa kun naiset voivottelevat viimeisiä viikkojaan, että kun on niin valasmainen olo, eikä saa edes kylkeä käännettyä sängyssä, ja nukkumiseenkin tarvitsee monta tyynyä avuksi.

Sormukset otin varalta pois, kun pelkäävät minun saavan raskausmyrkytyksen ja siihen liittyy kova turvotus jos sellainen myrkytys tulee. Pelottelivat että sormukset joudutaan katkaisemaan. Minun kihla- ja vihkisormustanihan ei varmasti katkaista, joten tuolla ne ovat nyt turvassa rasiassaan. Olen kuulemma "rajatapaus"; myrkytykseen viittaa korkea verenpaine mutta mitään muita oireita ei ole. Huomenna katsotaan neuvolassa joudunko vielä polikäynnille, ja ties mitä muuta vielä. Polille voin vielä lähteä, mutta jos haluavat Kuopioon laittaa esim. käynnistystä varten, yritän saada itseni muualle. Pää ei kestä enää näitä savolaisia.

Ulkona on oikein kesäinen keli, +5 astetta, tuulista ja vesisadetta. Suomen suvi näyttää ihastuttavat kasvonsa. Onneksi ei ole mitään pakollista ulkoilua vaativaa tekemistä. Kukkiakaan ei tarvitse kastella, ennemminkin pitäisi nostella niitä terassille sateensuojaan. Eivät ne vielä näytä hukkuvan, olkoot siis pihalla. Jos vedenpaisumus tulee niin sitten otan ne tuohon katoksen alle, mutta toistaiseksi on vain vähäistä sadetta.

Pulputin

Joillakin naisilla synnytystä edeltää kuulemma "pesänsiivous" tai "pesänrakennusvimma". Vältyn ilmeisesti tällaiselta, kun oli tuo muuttokin juuri, eikä täällä ole juuri tarvetta moiseen. Tiedä sitten ilmeneekö se heillä tarpeesta vai ei, mutta ei ole ainakaan mitenkään todennäköistä että ryhtyisin kartoittamaan keittiökaappien sisältöä tai pesemään kylppäriä hammasharjalla. Tietenkin täällä on vielä vähän tavaraa joka hakee paikkaansa, mutta ensin täältä pitäisi saada ylimääräisiä pois.

Sen sijaan minulla on vakava tarve rakentaa tuonne takapihalle sellainen pulputin. Sellainen mihin laitetaan vähän vettä ja pikkuinen pumppu nostamaan se vesi vaikka jonkin kiven päälle josta se sitten painovoiman vaikutuksesta lirisee alas. Löysinkin jo sopivan pumpun, mutta se osoittautui sisäkäyttöön tarkoitetuksi. Jatkan etsintöjä. T nauraa tälle projektille, ja sanoo että minulla on ilmeisesti harrastuksen puutetta. Taputtaa mahaani ja sanoo että kyllä se tilanne kohta varmaan muuttuu. No, laskettuun aikaan on vielä viikko, että onhan tässä vielä paljon aikaa rakennella se pulputin. Jostain pitäisi vain löytää vähän kiviä siihen, ja sitten pitäisi hakea tienreunasta muutama pajunrisu kelloköynnöksen tueksi. Ja harata pihaa ja laittaa vähän lisää ruohonsiemeniä kun siinä pihassa on sellainen kalju läntti. Onko tämä sittenkin sitä pesänrakennusta, vähän kieroutuneessa muodossa vain?

Vähiin käyvät päivät

Laskettuun aikaan on sitten niinkin pitkästi kuin kaksi viikkoa. Olen pari päivää mielenkiinnolla seurannut mahaani, rupesin epäilemään että onkohan se lapsukainen ruvennut laskeutumaan alemmas. Jostain olen lukenut että sen pitäisi niin tehdä ja että se enteilee synnytystä. Pikaisen nettiselailun perusteella petyin; ihmisten kokemusten perusteella tarkoittaa näköjään sitä että lapsi syntyy suunnilleen aikavälillä 1 päivä - 10 viikkoa. Eli yhtä epävarmaa kuin kaikki muukin tähän hommaan liittyvä.
On tästä kuitenkin se hyöty että närästys on vähän helpottanut - sen mitä se refluksilta voi helpottaa - eikä kylkiluitakaan jomota enää. Kylkien jomotus on ollut ehkä karmein kokemus koko aikana, närästystä kun on ollut koko ikä, joten se vain paheni eikä tullut uutuutena.

Tähän mennessä on ollut niin ylettömän helppo raskaus, että sitten se varmaan ottaa takaisin ja antaa oikein kärttyisän lapsen. Jos mietin asiaa oikein tarkasti, niin en ole kärsinyt oikeastaan muusta kuin työn aiheuttamista ennenaikaisista supistuksista, ja nekin poistuivat sairasloman myötä, sekä lievästä kuvotuksesta alkuviikkoina (kuin myös väsymyksestä, mutta sitä nyt tulee muutenkin syksyisin). Jotkut kärsivät kaikenlaisesta kiusasta huimauksesta suonikohjujen kautta selkäsärkyyn ja ummetuksesta mielialavaihteluiden kautta nukkumisvaikeuksiin, ja sitten vielä jotkut naiset väittävät raskauden olevan elämänsä parasta aikaa. Anna-Leena Härköstä mukaillen täytyy kysyä, että mimmoista scheissea se elämä sitten muuten on?
Minä kun en menisi ongelmattomuudesta huolimatta kuvailemaan tätä elämän parhaaksi ajaksi. En osaa oikein selittää miksi, mutta ei tämä nyt mitään riemujuhlaakaan ole ollut. Ehkä se johtuu yleisestä epävarmuudesta uusien asioiden edessä, ja siitä että kaikki informaatio on pitänyt nyhtää pinseteillä hoitavasta henkilökunnasta eikä kaikkea todellakaan tajua kysyä siinä vajaassa puolessa tunnissa joka on vastaanottoaika, tai etsiä itse netistä tahi kirjallisuudesta. Juuri mitään ei ole vapaaehtoisesti kerrottu, paitsi jokaisen pienenkin "ongelman" kohdalla terveydenhoitaja on esitellyt pahimman mahdollisen skenaarion ja jättänyt sitten epätietoisuuteen että oliko tässä nyt kyse tuosta vai jostain muusta. Kuuluuko tämä jotenkin savolaisiin luonteenpiirteisiin? Ei kai kukaan enää ihmettele haluani synnyttää kotipuolessa?
Oikein harmittaa itseni puolesta kun vaihdan kuulumisia myös raskaana olevan ystävättären kanssa ja kuulen miten paljon paremmin asiat hoidetaan tuossa parinsadan kilometrin päässä.

Ei tämän kategorian nimi syyttä ole "raskasta".

Siivousta ja sairaalakassin ihmettelyä

Muutto kunnialla takana, edessä uuden asunnon järjestäminen. Makuuhuoneessa pitää sittenkin vaihtaa järjestystä, jotta saadaan oman ja vauvansängyn lisäksi sopimaan sinne myös lipasto poikasen vaatteille ja muille tarvikkeille. Entinen liinavaatelipasto pääsee taas uuteen käyttöön, täällä kun oli kaappitilaa sen verran hyvin että sain liinavaatteet sopimaan kaappeihin. Hävityksen kauhistus on sanapari, jolla tätä asunnon nykytilaa voisi kuvailla. Laatikoita ja nyssyköitä joka paikassa, enkä saa tätä millään kuosiinsa. Pitäisi siirtää kalusteita kuten lipastoa, jotta voisi asetella tavarat niihin, mutta en uskalla yksin ruveta siihen puuhaan, ja T taas on tehnyt pitkää päivää tällä viikolla. Osa tavaroista on lisäksi menossa vielä ulkovarastoon, kunhan sen lattia kuivuu. Remonttiryhmä oli ilmeisesti viimeisenä tekonaan lakannut lattian, eikähän se millään kuivu kun ulkolämpötila on 2-8 astetta. Vaikuttaa pahasti siltä, että tarvittaisiin jonkinlainen järjestelykeiju jotta tämä huusholli olisi asuttavassa kunnossa ennen kuin poikanen on maailmassa. Eilen kun siivottiin entistä asuntoa, ymmärsin hyvin miksi jotkut vannovat saunan, seksin ja siivoamisen kolmiyhteyteen kun on kyse lapsen maailmaantulon edesauttamisesta. Kyllä se seinien pyyhkiminen, imurointi ja lattian moppaaminen ihan työstä kävi, vaikkei minulla mitään rantapalloa mahanahan alla edelleenkään ole.

Ilmeisesti huokailin liikaa siivoamisen aikana ja sen jälkeen, koska sain Suuren Ukaasin: päivän ohjelma on kuulemma pakata tarvikkeet valmiiksi sairaalakeikkaa varten. Tehtävä on jopa puoliksi suoritettu; olen kaivellut pakkauslaatikkoon pakattujen vaatteiden joukosta noin suunnilleen semmoisen määrän vaatetta, jolla saa poikasen vaatetettua. Ei hajuakaan onko siinä juuri "oikeat" vaatteet mutta ainakin lähelle pitäisi osua noilla valinnoilla. Ennemmin pari tarpeetonta kuin että joku puuttuu. Kaikkien uusavuttomien apu löysi jotain linkkejä aiheesta, ehkä yritän perata noista jotain mikä kuulostaa hyödylliseltä. Moni juttu on hyödyllinen, kuten huulirasva (sairaalassa on aina kuiva ilma), mutta moni mielestäni tarpeeton; ei kai sitä nyt hajuvettä tarvitse sairaalaan pakata? Jos minulle sattuisi hajustetta käyttävä huonekaveri, kertoisin hyvin selkeästi mitä mieltä moisesta olen. Usein kun riittää, että kadulla kävelee ohi joku hajustautunut ihminen, ja minä olen melkein kypsä oksentamaan. Jonkinlaista tuoksuyliherkkyyttä taidan potea. Mitä myskisempi ja makeampi, sitä pahempi.

Oman yöpaidan taidan ottaa silti mukaan. Kokemukseni sairaalavaatteissa nukkumisesta ovat kamalia, ja vaikka kuinka sanotaan että omia ei kannata pitää kun sotkeentuvat kumminkin, niin tuollaisessa kolmen euron paitulissa ei paljon tule takkiin vaikka sen lähtiessä viskaisi roskakoriin, jos vaihtoehtona on kieriä hereillä. Hirvittävää miten kranttu sitä voi nukkumisen suhteen ollakaan...

Ei se auta, kai se pitää lähteä perkaamaan tuota makuuhuonetta jotta saadaan se joskus järjestykseen. Eikä poikasen sängyssä ole vieläkään patjaa, se pitää leikata pakkauslaatikon patjasta. Vaivaakohan minua pahanlaatuinen laiskamato?

Loppusuora häämöttää

monessakin asiassa.

Eilen varmistui, että saamme perjantaina avaimet uuteen asuntoon. Viimeinkin tarkka päivämäärä; on hieman jännitetty että valmistuuko se remontti tähän päivään mennessä kuten on lupailtu, vai venyykö vielä pari viikkoa. Valmistui se. Huomenna saadaan vietyä edes jotain tästä pahvilaatikkokaaoksesta uudelle asunnolle. Pitäisi käydä hakemassa jätesäkkejä joihin saa nuo vaatteet sullottua. Niitä nyt ei sen kummemmin tarvitse pakkailla.
Käväisin eilen kurkistamassa miltä asunnon pihalla näyttää, ja näyttihän se juuri siltä kuin odottaa saattoikin: mustaa maata joka puolella. Toivottavasti pihatyön tehneet henkilöt ovat muistaneet kylvää nurmikonsiemenet ennen kuin ovat lähteneet... Onneksi takapihan puolella on puinen terassi jossa voi istuskella.

...ja jossa voi ennen kaikkea kasvattaa kesäkukkia. Minulla on pahanlainen puutarhaintoilun kausi aina näin keväisin, parina vuonna olen laitellut huonommalla ja paremmalla menestyksellä kukkia parvekkeelle mutta viime keväänä meni sekin mahdollisuus. Olihan tuskainen kevät. Nyt on taas mahdollisuus istuttaa jotain, ja olen pari viime viikkoa kärvistellyt taimitarjonnan ihanuuksien edessä; ei ihan vielä mutta kohta, kohta... Huomenna käyn naapurikaupungissa markkinoilla, tarkoituksenani on ostaa uusi matto olohuoneeseen, ja samalla reissulla haen jostain ne orvokit ja pelakuut ja muut aurinkoa sietävät purkkikukat sekä säkin tai pari multaa. Lienee parasta ostaa myös paketti hallaharsoa, täällä tuli eilen illalla ja viime yönä pari senttiä jotain lumiräntää joka ei vieläkään ole joka paikasta sulanut.

Lämpömittari ei kylläkään näyttänyt kovin pakkasta, yöllä katsoin lukemat -0,8. Öisin tulee nykyään kuuhisteltua kaikenlaista, heräilen pari-kolme kertaa yössä käymään vessassa, ottamaan närästyslääkettä tai vain lukemaan kun ei pysty nukkumaankaan. T on onneksi varsin sikeäuninen, eikä herää kuuhisteluuni. Tässä yönä muutamana se ei herännyt vaikka tien toisella puolella jonkun auton varashälytin laukesi ja piipasi varmaan viisi minuuttia yhtäjaksoisesti, toisin kuin minä joka olin heti täysin hereillä. Minun herättämiseeni riittää se, että herätyskello naksahtaa viisi sekuntia ennen kuin se alkaa soida kunnolla, kun taas T antaa sen huutaa kunnes ääni on täysillä, ja havahtuu vasta kun tönin kylkeen että sammuta se. (Että arvata saa kuka meillä sitten yöllä on tikkana hereillä kun poikanen vähänkin inahtaa. Ja kuka kysyy että "ai huusiko se yöllä?")

Tänään viikkoja 35+6, eli nelisen viikkoa laskettuun aikaan. Poikanen oli viimeisimmässä ultrassa yllättäen oikein päin, toivottavasti pysyykin noin. Välillä kyllä tuntuu että se on poikittain ja potkii tietään ulos kyljestä...

Ai vauva? Ai meille vai?

Ynnäilin tuossa viikkoja. Nyt kun on tilanne se, että viikkoja on 34+3, on lapsukainen käsittääkseni noin kolmen viikon päästä täysiaikainen ja periaatteessa valmis tulemaan maailmaan. Siis täh? Nytkö jo tämä "yhdeksän kuukautta henkisen kasvun ja valmistautumisen aikaa" (suora sitaatti neuvolapropagandasta) on käytetty ja tässä pitäisi olla kykenevä vanhemmuuteen? Ei siltä tunnu. Enemmänkin tuntuu siltä, että minun kohdallani on joku kytkin jäänyt kääntämättä on-asentoon ja tämä raskaus on hujahtanut tietoisuuden ohi. Fyysisiä kremppoja tai suuria muutoksia kropassa ei ole näkynyt, eikä näitä kuuluisia itkupotkuraivareita saati muita henkisiä omituisuuksia ole tavattu. "Kehonkuva" (karmeita termejä noista oppaista löytyy*) ei ole suuremmin muuttunut. Olen koko aikuisikäni ollut varsinainen daami, joten vatsa tuli näkyviin vasta tässä loppuaikana - rintavarustus on kuin ei raskaudesta olisi tietoakaan, eli entisellään. Tosin siinäkin on tarpeeksi. Kiloja on tullut noin viisi, ja veikkaan että ne ovat täysin tuossa kohdun tienoilla. Toivottavasti ei tule enempää jolloin on todennäköistä että kaikki ylimääräinen jää laitokselle.

*Muutenkin tuntuu, että nuo oppaat on suunnattu ihan jollekin toiselle kohderyhmälle. En tunnista itseäni niistä. Mikään ei tunnu kornimmalta kuin se, kun kehotetaan laulamaan vatsalle kehtolauluja. En osaa sellaisia, paitsi yhden ja senkin rankasti nuotin vierestä menevällä sävelellä. Laulaa toki voin muuten. Useimmiten autossa CD:n soidessa stereoissa, mutta kotioloissa muutenkin. Valikoimassa on kaikenlaisia lauluja Ultra Bra:sta CMX:ään. Viimeksi loilottelin CMX:n Kirosäkeitä. En usko lapsen tekevän eroa tuon tai jonkun kehtolaulun välillä. Tai mistäs sitä tietää, ja joudun vielä maksamaan kalliisti sen, että lauloin lapselle vääränlaisia tuutulauluja. Jos ei nyt sentään.

Kolmen viikon päästä on muuten tarkoitus lähteä kotipuoleen kisoihin. Äitimuori nauroi puhelimessa, että saatkin sitten painella suoraan laitokselle kunhan tänne pääsette. Lienee totta toinen puoli, sillä matkaa kotipuoleen on noin 150km ja puolet siitä saa rytyytellä syrjäperäntakusten routavaurioteillä. Hiacessa kun vielä on matkustusergonomia niin olematonta, että eilen jo tuntui olo aika omituiselta, niin täytyy todeta että on se hyvä kun kotoa on laitokselle matkaa kilometri. Pitääköhän varalta pakata se kuuluisa "sairaalakassi" mukaan, ihan vain varmistaakseni sen ettei sitä sitten tarvita? Se kassi pitäisi kuulemma muutenkin olla mielellään nyt jo pakattuna. Eipä taida olla...

Jälkikasvu on edelleen tukevasti pää ylöspäin, ja nyt se alkaa jo haitata olemistani. On hankala köykkiä mitään lattialta kun jonkun pää junttautuu kylkiluihin. Ei taida kääntyä ennen torstaita. Pitäisi muistaa kysyä että mitäs sitten tehdään. Varmaa tietoa en ole saanut mistään, en edes ole varma siitä onko torstain ultra kontrolli tuon perätilan takia vai kasvun seurantaa varten. Kukaan ei kerro mitään jollei osaa juuri oikeaa kysymystä tehdä, ja minä ilmeisesti en osaa. Neuvolasta veikkasivat ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta mene ja tiedä. Siellä veikkailtiin, että voi olla että on perätilakontrolli ja saattavat sitten antaa lähetteen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa ehkä saatetaan yrittää kääntää lasta.
Paljon epävarmuustekijöitä. Ärsyttävää. Minä tahdon faktoja!

Miniatyyrivaatehuoltoa

Tajusin eilen, että laskettuun aikaan on noin kuusi viikkoa - ei siis paljon enää jäljellä. Mitään ei ole vielä laitettu valmiiksi lasta varten. Korisängyssä on sekalainen lajitelma pikkuvaatteita ja muuta tarpeellista. Muuton jälkeen sitten laitan kaiken paikoilleen, tai ainakin aloitan.
Sen verran olen kuitenkin saanut aikaan, että pesin yhtenä päivänä pakkauksessa tulleet peiton ja muut vanutäytteiset hyödykkeet kuten makuupussin sekä äitimuorin ompelemat lakanat. Nyt laitoin pikkuvaatteita koneeseen ja silitin lakanat. Pikkuvaatteita tuli pari koneellista, toinen on jo kuivumassa. Liikuttavan pieniä ne ovat kun niitä telineeseen ripustaa kuivumaan. Lakanoiden silittäminen se vasta hassua olikin, ihan kuin olisi nuken liinavaatteita silitellyt. Korisänkyyn on tehty erikseen parit lakanat, jotka käyvät myös vaunuihin, eikä se korisänky paljon suurempi ole sitä nukensänkyä, joka minulla pienenä oli...

En osaa kutsua itseäni äidiksi tai T:a isäksi, enkä ole vieläkään siinä vaiheessa, jossa jokainen nähty pikkuvauva tai -lapsi kirvoittaa välittömästi "oikunsöpö" -kiljahduksia. Olen toki utelias näkemään millainen Viljami tai Vilhelmiina tuolta vatsasta ilmestyy, mutten tunne mitään palavaa äidinrakkautta sitä kohtaan. Enimmäkseen uteliaisuutta ja ärtymyksensekaista hellyyttä, kun se terrorisoi pikkujaloillaan virtsarakkoa. Toistaiseksi se on minulle tuntematon mönkiäinen, josta olen tuntenut mahanahan läpi kerran tai pari pyöreän pään ja pikkuisen nyrkin tai kantapään. Nyt kuitenkin hahmotan sen jo "vauvana" jonkin epämääräisen möykyn sijaan. Edistystä.

Homma konkretisoitui

Ylimääräinen ultra oli torstaina, hiukan hermostutti mitä se lääkäri sanoo tuon poikasen kasvusta kun joka taholta on peloteltu että raskausdiabetes (jota minulla käsittääkseni ei edes ole) aiheuttaa sikiölle lihavuutta. Sokerit ovat olleet alle annettujen raja-arvojen, ja niihin pariin satunnaiseen ylitykseen on löytynyt järjellinen syy. Olen silloin syönyt aivan liian harvoin, mutta mitenkäs syöt kun maha on täynnä vielä monta tuntia aterian jälkeen? Neuvolassa täti epäili ilmeisesti että syön ihan liian suuria annoksia. En todellakaan; normaalistikin pienet tai korkeintaan kohtuulliset annokset ovat pienentyneet, kiitos ylisuuren kohdunpohjankorkeuden. Vatsalaukku ja muut sisuskalut ovat olleet viikkoja yhtä ahtaalla kuin keskimäärin neljä-viisi viikkoa minua pidemmällä olevalla. Tätikin sitten totesi että "etpä kyllä taida pystyä kovin paljon syömään kerralla" kun mitta oli sama kuin keskimäärin viikolla 38, ja minulla oli viikkoja 31... Ei enää onneksi pelotellut isokokoisella lapsella, kun toisin on todistettu.

Ultrassa todettiin virkeä lapsukainen. Ensimmäinen, mitä lääkäri sai näkyviin kun päätä etsi, oli jalkapohja. Lapsi siis kelluskelee toistaiseksi pää ylöspäin. Sitä ennen se oli pitkään pää alaspäin ja kaiveli varpailla kylkiluihin. Mieluummin näin päin, kunhan tajuaa kääntyä ennen kuin tila loppuu kesken.
Kasvu oli kuulemma symmetristä ja painoarvio asettui sievästi ja tarkasti suoraan mediaanikäyrälle. Se onkin näköjään ainoa asia mikä menee käyrille ja normeille tässä raskaudessa... Poikanen oli oikein mallikelpoisen vilkkaalla tuulella, ja intoutui voimistelemaan niin että mahani hytkyi. Siinä kun se oikoi ja koukisteli jalkojaan, homma konkretisoitui minulle ihan toisella tavalla kuin ennen. Aikaisemmissa ultrissa jälkikasvu on enimmäkseen nukkunut, eikä se ruudulla näkynyt kuva ole kunnolla vakuuttanut siitä, että kyseessä on tosiaan minun mahassani oleva otus. Nyt homma tuntui paljon todemmalta, kun näki ne pienet potkivat jalat ja samanaikaisesti tunsi ne kyljessään. Siellä tosiaan on joku!

...Ja sen jonkun laskettuun aikaan on kahdeksan viikkoa, eikä minulla ole oikein vieläkään selkeää kuvaa siitä, mitä tarvitaan semmoista pientä varten. Vaatteita ja vaippaharsoja löytyy jonkin verran, samoin sänky, vaunut ja turvakaukalo, mutta luulen muutakin tarvittavan. Nyt olisi kova sana sellainen "vauvantarvikkeet for dummies" opas, jossa käytäisiin läpi ne välttämättömimmät tavarat. Pitääkö esimerkiksi olla tutti, ihan varalta vain?
Noh, kuukkeli auttaa meitä avuttomia, haeskelemalla satunnaisilla sanoilla löysin oikeastaan ihan pätevänoloisen listauksen.
Turhakkeitakin listalle varmasti mahtuu, mutta enköhän nyt sen verran osaa sitä perata että tarpeelliset jäävät.

---

Eilen illalla kuulin hurjia uutisia, kun paras ystävätär soitteli ja totesi yhtäkkiä kesken muiden aiheiden odottavansa lasta. Vitsinä heitti että olivat kuulemma ottaneet vinkistä vaarin ja laittaneet tilauksen vetämään, kun kerran nauroin että teidänkin pitää ryhtyä puuhiin ja laatia leikkikaveri tuolle meidän tulokkaallemme. Ja sitten illalla ihmettelin itsekseni, että mihin katosi se nainen, joka sanoi että lapset vasta kun on ikää kolmisenkymmentä ja elämäntilanne vakaa kera omakotitalon. Liekö ruvennut se kuuluisa biologinen kello tikittämään...?
Olipa syy mikä hyvänsä, mahtavaa. Esimerkillä on näköjään valtava voima, minä kun olen kaveripiirissäni ensimmäinen lapsenodottaja. Kukahan lie seuraava, yhden vauvakuumeen potijan tiedän ainakin.

Nyt se alkoi

Tänään aamulla satoi viitisen senttiä lunta. Eilen oli jo niin kaunis ja keväinen ilma, että arvelin tänään olevan hyvä keli ajella Tampereelle. Niinhän sitä luuli. Onneksi eilen tänne ajeltaessa oli kuitenkin kuiva ja aurinkoinen kevätkeli.

Jokakesäinen kisakausi voitaneen katsoa alkaneen eilisestä. Onhan T värkännyt noiden autojen kanssa koko talven, mutta eilen suoritettiin ensimmäinen "autonsiirto" eli tuotiin yksi lähes valmis auto odottamaan ensimmäisiä kisoja. Tästä se taas alkaa, jokkiskisojen kiertäminen. Satoja ja taas satoja kilometrejä Hiacessa, traileri ja auto perässä. Joka vuosi kyllästyn siihen jossain vaiheessa kesää, viimeistään niissä kisoissa joissa T putoaa kahden lähdön jälkeen, kisat kestävät kaksi tuntia arvioitua pidempään ylimääräisten taukojen takia ja tarjousten käsittely ottaa kolme tuntia (ja sitten on vielä jäljellä lastaaminen ja kotimatka...). Sellaiset kisat hyydyttävät hetkessä kaltaiseni amatöörin mutteivät suinkaan piinkovaa harrastajaa. Joskus on lähdetty ajamaan kisapaikalle neljältä aamuyöstä ja päästy yöpaikkaan iltakymmenen jälkeen. Useampipäiväiset kisat jos ovat, on sitten herätty taas kuudelta aamulla ja oltu kotona puolenyön paikkeilla. Meikäläinen vetää kotimatkan sikeitä, kun (onneksi) ajokortista ei löydy paku-traileri-yhdistelmän ajamiseen oikeuttavaa kirjainta.

Tässä vaiheessa kuitenkin tuntuu vielä siltä, että voisihan sitä muutamat kisat käydä katsomassa ja kuvaamassa, riippuen olosta ja siitä, missä vaiheessa poikanen päättää tulla maailmaan.

Yhdeksisen viikkoa tässä vissiin on vielä jäljellä, eilen kyllä tiedotin T:lle että saattaa se tulla toukokuun lopussakin kun huomioidaan laskettu aika +-kaksi viikkoa. Pitää varmaan ensi viikonloppuna ottaa turvakaukalo mukaan säilytyspaikastaan vanhempieni luota. En tiedä kyllä minne sen täällä saa soviteltua, mutta pakko kai se on varalta ottaa. Seuraavasta visiitistä ei ole varmuutta, likemmäs toukokuun loppua kuitenkin varmasti menee. Ei tunnu oikein todelliselta, että laskettuun aikaan on noin 2 kalenterikuukautta. Ehkä sitten tuntuisi, jos minulla olisi sievä pinkeä pallomaha tämän pitkänomaisen ja melko matalan ilmestyksen sijaan. Nyt ymmärrän, miten on mahdollista että naiselle selviää vasta lapsen syntyessä että on ollutkin raskaana. Tämä vatsan muodonmuutos menisi helposti lihomisen piikkiin - myös ulkopuolisten silmissä, ja liikkeitä voisi hyvin kuvata termillä "ilmaa mahassa"...

Mikä ristus ny on...

...ku ei aharista?

Epäluonteenomainen olotila. Aina sitä ihminen jostain ahdistuu, mutta tänä aamuna oli oikein hyvä herätä. Nukuin katkonaisesti mutta hyvin, herätessäni en ollut tuskanhien vallassa kuten eilen, vaikka täällä lämmin onkin. Edellisenä yönä heräsin joka kerta kylkeä kääntäessäni, oikeassa kyljessä kiristää satunnaisesti jokin. Vaikea sanoa mikä se on, kyljen kääntäminen saa kämmenen kokoisen alueen ikään kuin kirvelemään ja siihen herää. Sitten kun herää ja rupeaa liikehtimään, myös jälkikasvu havahtuu hääräilemään omiaan. Toistaiseksi se on rauhoittunut nopeasti - tai sitten minä olen mennyt kanttuvei sitä ennen.

Äitimuori hoksautti eilen, että tee inventaario siitä mitä vauvantarvikkeita on ja mitä tarvitaan ja miten paljon. Ei sillä että tavaraa olisi paljon, ei tosiaankaan. Täällä on "hankittuna" äitiyspakkaus sekä muutama itsetehty paita ja muu vaate. Pari pussilakanaa ja kasan harsovaippoja ompelin myös. Anoppilassa odottavat 60-luvulta peräisin oleva korisänky (perintökampe) ja T:n veljentyttöjen vanha pinnasänky. Minun kotonani odottavat vaunut ja turvakaukalo, nämä on ostettu uutena kun halvalla saatiin laatutavaraa. Lisäksi jonkin verran äitimuorin alennusmyynnistä haalimia vauvanvaatteita.
Siinäpä ne. Mitä olen katsellut blogeista muiden ihmisten hankintoja, meiltä puuttuu noin kaksimiljoonaa "tähdellistä" tilpehööriä sekä muutama ihan oikeasti tarpeellinen tavara. Yksiöön vain ei haalita kaikkea mahdollista hoitopöydästä alkaen.

Meillä on kyllä ollut suunnitelmissa vaihtaa asuntoa isompaan, mutta sekin on vielä pitkässä kuusessa. On siis asennoiduttu siihen, että vielä kesälläkin asutaan tässä rakennustekniikan kukkasessa*. Meillä olisi ehkä mahdollisuuksia ostaa rivitalokaksio, mikäli nykyiset omistajat siirtyvät omakotitalosäätyyn. Muuten varmaan pysyisimme tässä, tämä on halpa (vuokra alle 300e) ja hyvällä paikalla, mutta miinuksena kahden kerroksen portaiden kiipeäminen sekä keväästä syksyyn lievästi sanottuna tukala lämpötila. Jos ulkona on +5 astetta ja aurinkoista, se tarkoittaa sitä, että meillä on +26 astetta ja erittäin tuskaista. Kesällä enemmän. Asunnon huoneen ja keittiön ikkunat ovat etelään, eikä tänne saa läpivetoa. Ikkunat ovat myös erittäin suuret, leveyttä n. kaksi metriä/lasi ja korkeuttakin reippaasti toista metriä**. Vieressä puolen metrin levyinen tuuletusikkuna.
Pienen lapsen kanssa siis erittäin hankalat olosuhteet. Isompaa vuokra-asuntoa ei löydy, ei kunnalta eikä yksityiseltä. Ei auta vaikka kunnassa selvensin että mitkä ovat nykyiset olot ja kun on lapsikin tulossa. Kunta kyllä rakennuttaa uusia rivitaloja, mutta niissä on niin pöyristyttävät vuokrat (tulisi maksamaan yli 800e/kk) ettei niihin ole mahdollisuuksia. Sattumalta löytyi yksi "ehkä myytävä" asunto, joka irtoaisi kohtuullisella hinnalla. Edellämainittua vuokrasummaa tuntuvasti pienemmällä lainan kuukausierällä asunnon saisi omakseen alle kymmenessä vuodessa. Alkoi kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta, vaikka emme mitenkään suunnitelmallisesti olekaan asuntoa olleet ostamassa.
Saa nähdä miten tuon kanssa käy, en jaksa olla kovin luottavainen sen suhteen että nykyisten omistajien talokauppa toteutuisi. Toivotaan silti.

*Tämä on osa entistä isoa päätyasuntoa (vähintään 4h+k), joka on pilkottu yksiöksi ja kaksioksi. Meillä on siis keittiö ja huone. Tämän meidän asunnon kylpyhuoneen, keittiön ja "ilmanvaihtosysteemin" on tehnyt mitä ilmeisimmin joku serkunkumminkaima, tiedättehän sellaisen Niilo Näppärän joka omasta mielestään osaa mitä vain. Muut voivat olla asiasta eri mieltä, mutta sitähän ei huomioida koska hän osaa kaiken, muut vain soittavat poskea. Niinpä meillä on...
- kylpyhuoneessa lattian kaadot niin, että suihkussa käydessä vesi hulahtaa lattiakaivon yli toiseen nurkkaan ja linnoittautuu wc-istuimen viereen.
- ilmanvaihto sellainen, että se vetää jostain asunnosta mm. ruoankäryn kylpyhuoneeseen. (Ennen kyseinen asukas myös tupakoi, mistä soittelin pää punaisena kiinteistöhuoltoon. Nyttemmin selviämme pelkällä paistetun makkaran ja ranskalaisten käryllä. Kaverin kannattaisi tarkistuttaa kolesteroliarvonsa - ja myös maksa-arvonsa, mikäli kyseinen naapuri on se, joksi luulen.)
- kylpyhuoneessa sellainen kaakelointi, jossa näkyy työn jälki tavalla, joka saisi Remontti-Reiskan itkemään.
- keittiössä hella ja vesihana vierekkäin, mikä käsittääkseni on väärä tapa. Netistä Motivan sivuilta löytyneen tiedon mukaan vesipisteen ja lieden etäisyys toisistaan tulisi olla 600-800mm. Meillä noin 6mm, eli se rako, joka jää lieden ja tiskipöydän väliin. Hana on sievästi tiskipöydän hellanviereisellä sivulla.
- huoneen puolella ei minkäänlaista äänieristystä naapuriin. Joulun alla mummeli kärsi ilmeisesti unettomuudesta ja harjoitteli kirkkokuoron joululauluja seinän takana vajaan tunnin välillä klo 0.10-1.00.

**Säleverhoja kun kyseltiin, firmassa lyötiin hanskat tiskiin että ei onnistu, meidän koneella ei saa tehtyä niin leveitä.

Emme enää elä kivikaudella, emmehän?

Joskus soisi noiden terveydenhoidon ammattilaisten pitävän suunsa kiinni. Tai ainakin miettivän ensin, onko lausunto tarpeellinen. Tammikuun lopulla oli ultra, jossa todettiin jälkikasvun mittojen vastaavan raskausviikkoja lähes päivälleen. Siitä kaksi viikkoa eteenpäin neuvolassa mitattiin sf-mitta (tietämättömille tiedoksi: mittanauhalla vatsan päältä), joka meni kaikkien käyrien yli ja reippaasti. Siitähän täti loihe lausumaan moittivalla äänellä että kyllä nyt on tosi isokokoinen lapsi tulossa. Että jotain on kyllä vialla. Vaikka rakenneultrassa toista kerrottiin.
Sitähän olikin kiva sitten miettiä: voiko olla jotain vikaa vaikka ei pitäisi? Kuuden viikon pähkäily selvitettiin viidessä minuutissa uudessa ultrassa: mitat vastaavat täydelleen viikkoja. (Täällä tarjotaan kaikille neljä ultraa, joista kaksi seulontoja ja toiset kaksi lähinnä koon tarkistuksia + synnytystapa-arvio.) Lääkärikään ei juuri pannut painoa terveydenhoitajan mittailuille, totesi vain että ennen niillä oli jotain virkaa kun ei ollut ultraa, saatiin selville mm. monisikiöisiä raskauksia ja muuta vastaavaa. Nykyään moinen menetelmä on hieman kivikautista teknologiaa. Meillä on sikäli hyvä tilanne, että tekevät useamman ultran, mutta entäs jos ei niin olekaan? Saako neuvolantäti puhua puutaheinää ja heittää parit vesiperät ja aiheuttaa sillä sitten hirmuisen stressin ja huolen loppuajaksi, jos ei ole varaa mennä yksityiselle sektorille tarkistuttamaan tilannetta? Vai saako sitten lähetteen ihan kuntapuolellekin? Toivottavasti.

Minun pitää käydä näyttämässä mahaa vielä useammin, kun oli hienoista häikkää sokerirasituskokeen arvossa. Siis vain yhdessä. Ei mitään ongelmia kotiseurannassa eikä siis myöskään jälkikasvun koossa, mutta silti antoivat uuden ajan kolmen viikon päähän. Hyvähän se on että seurataan, jotenkin vain tuntuu että onko se niin tarpeellista kun ei ole ongelmia? No, minähän en köyhdy kuin polimaksun verran (ja KELA korvaa jotain niistä käynneistä kun ovat naapurikunnassa), että kai sitä voi käydä kurkistamassa mitä se jälkikasvu tekee. Sen nyt kyllä tietää muutenkin; kaivelee varpailla kylkiluiden välissä tahi potkii rakkoa. Kumpikin tekee häijyä.

Helpolla olen päässyt tähän mennessä. En tunne kokeneeni juuri mitään ns. tyypillisiä vaivoja, joita propagandan mukaan pitäisi olla. Oireet, joita minulla on raskaudesta ollut, ovat

• lievä kokopäiväinen pahoinvointi noin viikot 7-12
  
• kokoaikainen sitrusten ja kiivien himo
  
• kerran ilmennyt himo a) mansikkajäätelöön ja b) mahdollisimman happamaan sitruunamehuun
  
• hieman pahentunut närästys (kärsin tästä normaalistikin noin neljänä päivänä viikossa).

Siinäpä ne. Ei kipuja, ei kolotuksia. Ei mielialanvaihteluita, ei isoa mahaa. Hyvin mahdun normivaatteisiin - ja nyt on alkamassa raskausviikko 30. Saa nähdä milloin näytän muultakin kuin lievästi lihoneelta. Siltä nimittäin tämä esiin tunkenut maha peilistä katsoen näyttää, ei miltään kauniilta kumpareelta kuten neuvolan esitteissä... Noh, äitini vietti viikon sairaalassa ehkä viikkoa-puoltatoista ennen laskettua aikaa kun minua odotti, ja muut naiset olivat kyselleet että ihanko totta meinaat tuosta mahasta lapsen tekaista? Ehkä se on sukuvika ettei tule valtavaa valasta. Toivottavasti on. Tai sitten minä paisun loppuviikoilla tuplasti sen mitä nyt. Jännä nähdä...

Olihan taas turhaa jauhantaa.

Asiasta ja sen vierestä

Tänään näköjään viikkoja 26 ja 3 päivää. (Ähä, en tiennyt, lunttasin tuosta yläreunasta.) Totean, että nyt minulla alkaa olla vähän vatsaa*. Näkyy erityisen hyvin istuessa. Ja tiukka trikoopaita päällä. Neuvolan jakaman propaganda-aineiston mukaan joskus näillä paikkeilla pitäisi sikiön liikkeiden ruveta hiljoksiin tuntumaan myös vatsanahan ulkopuolella. Täällä ovat tuntuneet jo kuukauden ajan. Ja näkyneet lähes saman verran - nyt näkyy jo vaatteiden päällekin kun jälkikasvu intoutuu sätkimään ja vaihtamaan asentoa. En tiedä mikä ruumiinosa milloinkin on asialla, mutta näky on mielenkiintoinen kun vatsa vaihtaa muotoaan pyöreästä kulmikkaaseen. Kyljellään makaaminen tuntuu olevan sopivin mellastusasento; toisessa kyljessä tuntuvat ilmeisesti jalat ja toisessa kädet, välillä tehdään voltti ja sitten taas tulee kantapäästä kylkinahkaan. Meuhkatkoon kun vielä voi, kohta käy tila ahtaaksi...

*Minulla ei missään tapauksessa ole "masua" kuten ilmeisesti suurimmalla osalla odottajista. Minulla on vatsa. Masu voi olla vauvalla tai pikkulapsella, muttei aikuisella ihmisellä.

Huomenna pitäisi mennä naapurikaupunkiin labrakäynnille. Täällä takahikiän perämetsässä on kyllä mahdollisuus käydä labrassa, mutta kaikkia kokeita ne eivät tee. Ei siis muuta kuin aamulla seitsemältä autoon ja hurautus naapurikaupungin puolelle. Takahikiälle siis. Sielläkään ei voi kaikkea raskauteen liittyvää hoitaa, vaan loput on järjestetty toiseksi lähimmässä isossa kaupungissa. Lähin iso kaupunki, jossa niitä voisi hoitaa, kuuluu eri maakuntaan ja siis eri sairaanhoitopiiriin. Että ajahan vain vielä pidemmälle, ähäkutti. Byrokratia. Järjenkäyttö on poissuljettua. Pöh. Ja sitten Helsingissä kehtaavat itkeä, kun eivät pääsekään juuri sinne Kätilöopistolle vaan joutuvat Naistenklinikalle (tai vastoinpäin). Meillä ajetaan toistasataa kilometriä että päästään edes synnytyssairaalaan. Revi siitä huumoria. (Noh, Lapissa ajavat neljäsataa kilometriä, että ihan hyvinhän tässä silti on asiat.)

Älä puhu, ei kiinnosta

Jotenkin tuntuu siltä, ettei kukaan yritä eikä haluakaan yrittää ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ja ei, nyt ei ole kyseessä mikään hormonien aiheuttama ”vartti naurua ja vartti itkua” –tyyppinen kohtaus. Minä kun en ole kärsinyt mielialanvaihteluista lukuun ottamatta kahta viikkoa ihan alussa, toisin kuin ne neuvolassa pelottelivat. Että kuuluu asiaan olla yhtä mieltä ja seuraavassa hetkessä ihan päinvastaista. Ei ole täällä näkynyt. Hormoneilla vain on niin kätevä kuitata kaikki. Myös se, jos toinen on koko ajan väsynyt ja surullinen.

Yritän selittää mitä ajattelen, miltä minusta tuntuu, ja ihmisiä kiinnostaa ainoastaan se, miten jälkikasvu mahassa voi. Mitäs luulisitte? Sätkii, kiitos kysymästä. Ei sillä mitään hätää siellä ole, mutta minulla voisi olla asiaa. Hukkaan heitettyä energiaa, mutta tulipahan puhuttua lämpimikseen. Sama toistuu niin siviilissä kuin terveydenhuollon parissakin. Kohdalleni on sattunut kaksin kappalein ei-niin-empaattisia terveydenhoitajia, jotka menevät käynnit määrätyllä rutiinilla ja tiukasti aikataulussa. Paras (tai pahin) esimerkki oli se, kun ensin pääsin vastaanotolle noin kymmenen minuuttia myöhässä, osa vastaanottoajasta kului papereiden kanssa säheltämiseen, ja kun lopussa yritin kysyä jotain, niin minua luotsattiin jo ovesta ulos kun seuraava odotti vuoroaan. Puolen tunnin käynti kutistui siis vajaaseen kahteenkymmeneen minuuttiin, jossa tärkeintä tuntui olevan syynätä ettei vain ole tullut lisää painoa, kun lähtötilanne oli reippaahkosti plussan puolella, ja tiukata, että menemmehän varmasti rakenneultraan. Näiden ns. vapaaehtoisten seulontojen vapaaehtoisuudesta voisin sanoa pari sanaa, mutta en nyt jaksa. Tuollekin käynnille kyllä vetää vertoja viimekertaisin, jolloin oli kaksi asiakasta yhtä aikaa, terveydenhoitaja juoksi kahden huoneen väliä ja minua tutki joku harjoittelijanplanttu. Jolta vei kymmenen minuuttia löytää sydänäänet (eivät löytyneet ennen kuin sai vähän apua).

Ei siinä paljon jutella miltä tuntuu ja mitä ajattelee, fyysinen puoli se ratkaisee miten odotus sujuu. Ainakin täällä.
Kateellisena olen lukenut, kun ihmiset kertovat kuinka heillä on mukava ja keskusteleva terveydenhoitaja. Olisipa täälläkin. Kai se on pikku hiljaa ymmärrettävä, että täällä odottaja on vain yksi jalostuseläin muiden joukossa, ja lakattava toivomasta muunlaista kohtelua. Näillä nurkilla kun on lehmiä enemmän kuin ihmisiä, että jalostusasiat ovat kyllä hallussa.
Olkaa onnellisia te, joilla on toisin. Minä yritän selvitä tästä jotenkin.

Huono odottaja

Suoritin tässä aamutuimaan jo pieniä korjaustoimenpiteitä. Suurensin yhdet jo kertaalleen pienentämäni farkut ratkomalla osan ommelluista pienennyslaskoksista auki jotta sovin tuon kasvaneen mahan kanssa säädyllisiin pukineisiin. Viitisen minuuttia mattopuukolla näpertämistä ja taas on yhdet käyttökelpoiset housut. Yritän välttää äitiysvaatteiden sovittelua ja ostamista viimeiseen saakka. Ei kiitos. Älkääkä muuten lausuko minun kuulteni sanaa mammavaate, jollette halua aiheuttaa pahoinvointia ja kuulla saarnaa siitä, miten älyttömiä sanoja sitä odottajat käyttävät.

Ei sillä että maha olisi kovinkaan paljon kasvanut. (Töissä kukaan ei tietäisi minun odottavan lasta jo kuudennella kuulla, jollen olisi kertonut; oli pakko kertoa etteivät ihmettele kevennettyjä työtehtäviäni ja rupea juoruamaan omiaan.) Kasvu on ilmeisesti tapahtunut enimmäkseen sisäänpäin, nyt se on pikku hiljaa ruvennut pulpahtamaan pintaan. Ruumiinrakenteenikin on omiaan hämäämään; olisihan se näkynyt aikapäivää sitten, jos olisin missimitoissa. Kun en ole, sitä on huonompi huomata. Elän toivossa etten kovin suurta mahaa saisikaan.

Tänään pitää käydä jälleen syyningissä neuvolassa. Jotkut tuntuvat odottavan näitä käyntejä, minä menen pitkin hampain. Niille tuntuu olevan tärkeämpää se, mitä painan (tilanne edelleen -4kg lähtöpainosta) ja mikä on verenpaineeni kuin se, mitä päässäni liikkuu. Toistaiseksi käynnit ovat olleet linjaa päivää-näkemiin. Enkä minä viitsi kysyä mitään, ettei tule tehtyä tyhmiä kysymyksiä. Pitävät vielä avuttomana.

Tänään pitäisi illalla mennä myös ns. perhevalmennukseen, joka on naapurikaupungissa, 25km suuntaansa. Siellä on muistaakseni kolme tai neljä kertaa, yksi on isossa kaupungissa, jonne on matkaa 111km. Eikä voisi vähempää kiinnostaa koko touhu; pitkin hampain siis sinnekin. Kai siellä on pakko käydä, mutta kukaan ei voi odottaa minulta sen enempää. Minulla on kuulemma epäkypsä suhtautuminen tällaisiin asioihin, mutta minkä minä sille voin että inhoan kaikkia vastaavia tilaisuuksia. Etenkin tällaisia, jotka liittyvät raskauteen. En vain kuulu niihin, jotka ovat haltioissaan asiasta (valmennuksesta tai raskaudesta, ihan oman valintasi mukaan). Totta kai minä haluan lapsen, mutta en tätä vouhotusta. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että joudun samaan huoneeseen useamman raskaana olevan naisen kanssa. Eikö näitä juttuja voisi käydä nettikurssina?
Olen huono odottaja, tiedetään. Lapsen liikkuminen vatsassa aiheuttaa paremminkin epämukavuutta kuin ”oi, se liikkuu, ihanaa” –fiilistä, ja euforia, jota tässä pitäisi kai tuntea, on aika kaukana. Jos jonkun mielestä on ihanaa että virtsarakkoa potkitaan, sopinee tutkituttaa jotain.

Kysymys: saako raskaudesta kirjoittaa negatiivisia asioita, vai ovatko vain pastellisävyiset ihkujutut sallittuja?