Monenlaisia juttuja

Ei nyt ole oikein joulutunnelmia täällä. Tämän kuluvan vuoden loppupuolisko on ollut sellaista aikaa, että jos voisin niin unohtaisin sen. Huonoja ja huonompia uutisia on tullut tasaiseen tahtiin eri suunnista. Ihmisille on ilmoitettu yt-neuvotteluista, on tullut lomautuksia tai sitä luvattua työpaikkaa ei enää olekaan löytynyt. Useampi ihminen on ollut sairaalassa.
Viime keskiviikkona tuli suruviesti; tavallaan sitä tiedettiin odottaa mutta ei ihan vielä. Ei ihan näin yllättäen kuitenkaan. Joulun jälkeen hautajaiset.
Pitäisi löytää vaatteita, kukkia, muistolauseita. Voiko laittaa jakun, joka on musta mutta valossa saattaa hohtaa metalliselle? Onneksi tyttärelle on jo olemassa valkoinen virkattu pitsimekko, kiitos äiti.

Huomenna pitäisi mennä näyttämään tyttöä jälleen neuvolaan, onneksi käynnit harvenevat tämän jälkeen. Tähän asti on käyty kerran kuussa, nyt harvenevat joka toiseen kuukauteen. Sielläkin on nykyään vähän rasittava käydä, kun tyttö nyt on hiljaisempaa sorttia eli ei juuri juttele, eikä naura ääneen kuin kutitettaessa tai lentokonetta leikkiessä. Viimeksi täti oli jo ihan varma että kyllä sillä on suussa tai kielessä joku vika. Ja sehän oli huolestuttavista huolestuttavinta, kun viisikuinen lapsi ei ryöminyt. No ei ryöminyt, ei. Minkäs minä sille teen, jos ei lasta kiinnosta? Nyt se ryömii, kunhan edessä on jotain tarpeeksi mielenkiintoista, kuten kaukosäädin tai vaippa. Muuten voi ihan rauhassa rapsutella mattoa tai vilttiä. Saa nähdä tuleeko siitäkin noottia, että tyttö on kiinnostunut räpeltämään esineitä sormillaan, eikä vie niitä suuhun. Toki joskus maistellaankin, mutta kiinnostavampaa on se, miltä ne tuntuvat sormissa ja millainen ääni lähtee kun jotain rapsuttaa. Pinsettiote on ollut kohta kuukauden aluillaan, pienet esineet kuten naksut otetaan kolmella sormella kiinni.*
Ihme asioista tuollakin stressataan. Ketään ei sen sijaan kiinnostanut se, että lapsen painonnousu oli jo kolmikuisena hidastunut, vasta nelikuisena siihen havahduttiin, kun nousu oli käytännössä pysähtynyt. Muori vilkaisi tytön neuvolakorttia ja tokaisi "miksi helkkarissa ne odotti neljään kuukauteen asti ennen kuin sanoivat mitään, näkeehän tuon jo tästä että on hidastunut liikaa. Kolme-ja puolikuisena olisi pitänyt laittaa painokontrolli". Ei olisi ollut edes neli- ja puolikuisena, jos en olisi vaatinut. Siinä sydän syrjällään kun lääkäri sanoo että jos ei paino nouse niin lastenlääkärille mars.

* Kumma homma, kaikkialla hoetaan että lapset ovat yksilöitä ja kehittyvät omaan tahtiinsa, ja neuvolassa ollaan heristelemässä sormea jos ei heti jotain tapahdu kun se iän puolesta olisi mahdollista. Luojan kiitos lapsi kääntyi selältä vatsalleen 4kk vanhana ja teki ensimmäiset hampaansa 5kk iässä, ettei noistakin narahdettu.

Joopa joo, valivali.

Ihmettelyä herätti eilen se, että olo oli kuin krapulassa. Lauantaina tosin join yhden drinkin ja vielä konjakin, kun olimme pikkujouluissa. Palelin, en taaskaan osannut varautua siihen että kylmä siellä on. Tuttavapariskunnan mies sitten toi konjamiinin, että siinä on lämmikettä. Niin että sainko sitten jonkun myöhäiskrapulan, kun iltapalaksikin teki mieli vain kurkkuvoileipiä (kaverin kanssa syötiin niitä krapuloissa joskus vuosia sitten)?

Kaksi yhden hinnalla

Tuollaiset kaksi yhden hinnalla- tarjoukset ovat sitten mukavia. Siinä tuntee päässeensä ihan voitolle, kun aikoo hankkia yhden ja saakin samalla rahalla kaksi. Aivan kuin olisi säästänyt jotain. Vaikka alun perinkin aikoi ostaa vain yhden.
Meillä on ihan selvästi siirtynyt tämä sulovileen- ideologia myös tyttärelle, sillä tänä aamuna löytyi ikenestä pilkottamasta kaksi pientä hammasta. Siellä ne sievästi vierekkäin nököttävät, minun suureksi hämmästyksekseni. Missä ihmeen välissä lapsi nuo ehti tekaista?
Ei ole näkynyt ylimääräistä kitinää, Vilijonkasta* nyt puhumattakaan. Ei kuumeilua, ei huonoa syömättömyyttä, ei ylimääräistä yöheräilyä. Ei mitään. Ei Vilijonkkaa, luojan kiitos. Kuolaa kyllä, mutta tyttö nyt on ikänsä ollut hirveä kuolaaja, eli ei mitään uutta. Silti suussa on kaksi pikku nököä.
Neuvolantäti ehti jo viimeksi julistaa että nuo edellämainitut oireet tulevat kun lapsi rupeaa hampaita toden teolla tekemään. Onneksi poikkeus vahvisti säännön ja selvittiin ilman. Hauskinta on se, että vielä eilen kurkkasin tytön suuhun ja totesin ettei mitään hampaita ole vielä pitkään aikaan tulossa; ei punoitusta tai turvotusta ikenissä. Hammasratsioita olen pitänyt muutaman päivän välein, ja silti yllättivät.
Onneksi näin päin. Olen ollut vähän hermot kireällä viime aikoina, kun tyttö on mennyt huonosti nukkumaan joinakin päiväuni/yöunikertoina, ja pelkäsin että mitäs kun tähän vielä tulee hampaidenteko lisäksi. Kuka sitten jaksaa, kun äiti on väsynyt kaikkeen ihan silkkaa yksinäisyyttään? Onneksi ei tarvinnut sitä koetusta kokea.

Nyt on rauha maassa, tyttö päiväunilla ja minulla olisi vielä hetki aikaa itselleni. Taidanpa paneutua joululahjojen tekoon, eräät pikkutytöt saavat nuken puvuston lahjaksi.

* Vilijonkka on se, kun tyttö kitisee, huutaa ja kirkuu eikä missään ole hyvä, ei mitenkään päin. Nukkua ei voi eikä syödäkään. Tytön vaari tämän Vilijonkan keksi, kun lapsi oli oikein kiukkuinen.

Mitä tein...

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1998
1. Kävin vielä yläastetta
2. Harrastin ns. limudiskoja
3. Kierrätimme kavereiden kesken vihkoa, johon sai kirjoitella mitä halusi

Viisi vuotta sitten, vuonna 2003
1. Vietin sinkkuelämää
2. Tapasin aviomieheni ensimmäisen kerran netin ihmeellisessä maailmassa
3. Harjoitin opiskelua

Kolme vuotta sitten, vuonna 2005
1. Muutimme T:n kanssa yhteen
2. Löysin uusia harrastuksia
3. (en vissiin mitään muuta järkevää kun en muista)

Vuosi sitten, vuonna 2007
1. Menimme kihloihin
2. Sain oikean työpaikan ja jätin opinnot kesken
3. Raskaustesti antoi positiivisen tuloksen

Tähän asti, vuonna 2008
1. Menimme naimisiin
2. Muutimme tähän asuntoon
3. Synnytin tyttäremme

Eilen
1. Pesin ja ripustin kuivumaan koneellisen vauvanvaatteita ja -vaippoja
2. Podin kipeää selkää
3. Nukuin puoli seitsemään (yhtä soittoa ilman yösyöttöä!)

Tänään
1. Menemme ehkä kirjastoon
2. Yritän saada kaveria kiinni puhelimella
3. Teen ruokaa

Huomenna
1. Vaihdan vaippoja
2. Syötän lasta
3. Yritän muistaa laittaa digiboksiin tallennusajastukset

Ensi vuonna 2009
1. Seuraan tyttären kasvua ja kehitystä
2. Yritän hakea töitä
3. Elättelen toiveita kaikesta kivasta

Apua

Nyt tästä ei pääse yli ei ympäri. Se vaanii nurkan takana, valmiina käymään pahaa-aavistamattoman (tai aavistavankin) kimppuun. Kalenterissa killottaa ensimmäinen joulukuuta, eli ei se periaatteessa yllätyksenä tule. Se että kohta on joulu.

Minä vain en ole jouluihminen, en yhtään. Joulunvietto on viimeiset vuodet ollut yhtä kuin joulu anoppilassa, ja tuska ja ahdistus sitä härdellin määrää. Ihan väärät perinteetkin. Tänä vuonna lisämauste soppaan tulee siitä, että minun vanhempani ja T:n äiti ovat omilla tahoillaan sitä mieltä, että voisimme viettää joulun siellä. Totta kai kaikki haluavat viettää joulua tuollaisen pikkupipanan kanssa, olletikin että kyseinen lapsi ei tajua asiasta hölkäsen pöläystä. Olo on hieman kuin köydellä vetokisassa. Tuonnetännetuonnetänne. Haluaisin tehdä kompromissin ja viettää joulun täällä omassa kodissa. Meillä se ymmärrettäisiin, mutta T:n suku voisi nousta sotajalalle, anoppi saattaa olla jo nyt. Noh, onhan jonkun oltava se huono miniä, jotta riittää akoilla päiviteltävää.

Ja totta kai kaikki tahot kyselevät lapsen joululahjoista. Hmm... no vaatteita se ei tarvitse, lelujakin on... laittakoon kukin mitä haluaa, en ota kantaa kuin yhteen asiaan. Siinä onkin hieman miettimistä.
Miten ilmaistaan kauniisti se, että kiitos älkää ostako mitään nallepöhejä tai muumeja, missään muodossa? Yritän välttää lapsen opettamista siihen, että kaikkien tavaroiden on ehdottomasti oltava jonkin nallepöhin koristamia. Kyllä se sen ehtii keksiä itsekin, joskus muutaman vuoden päästä. En missään tapauksessa halua että jokaista lastentarviketta koristaa joku ison yhtiön mölliskö. (Sitä alkuperäistä A. A. Milnen otusta vastaan minulla ei ole mitään, vaan tätä Disneyn versiota.) Tulkoon vaikka kahdesti vaaleanpunainen prinsessakausi, joka menee yleensä ohikin, kunhan ei tule nallepöhkautta - ainakin tuttavapiiriä seuranneena nuo eivät mene ohi.
Äidilleni kyllä sanoin ihan suoraan, että meille ei tarvitse ostaa mitään edellä mainittuja tuotteita, mutta se nyt onkin eri asia. Se on tottunut mielipiteisiini. Samoin veljeni. Mutta entä T:n veli ja äiti ja muut? Jos sanon että meillä on vakava nallepöh-allergia?

***

Vielä se, että olen kukkunut tänään jo puoli seitsemästä. Lapsi vetää sikeitä ja minä kärvistelen. Selkä vinkuu armoa, niksautin sen jotenkin perjantaina kun otin takapenkiltä turvakaukaloa, lapsi siellä kyydissä. Tuollainen kaksiovinen auto on kuin luotu perheautoksi. Kaukalo+telakka-yhdistelmäkin tekee jo tiukkaa, naftisti pystyy istumaan etupenkillä. En edes halua kuvitella mitä sitten kun turvaistuin tulee ajankohtaiseksi. Ja etupenkillehän sitä ei tietenkään saa kun on turvatyynyt joita ei saa kytkettyä pois.

Asiasta ja appelsiineista, eli ei mitään järjellistä

Päivän ensimmäinen hetki omille ajatuksille. Tytär uuvahti ensimmäisille päiväunille, joten nyt tässä on taas vähän aikaa hengähtää ja suunnitella juttujaan.
Elämä on ruvennut asettumaan jonkinlaisille raiteille, kiitos korvikkeen ja kiinteiden ruokien. Kitinä on vähentynyt 90% ja turha narina jäänyt kokonaan pois. Nyt ilmenevään kitinään on aina joku syy, useimmiten se, että lattialla pyöriessään tyttö on jäänyt jumiin jumppatelineen kanssa. Melkoinen väkkärä.
Itseäänkin on ehtinyt ajattelemaan, tai paremminkin omia harrastuksiaan. Harrastelen kaikenlaista näpertelyä, joka vie aikaa ja vaatii tarkkuutta, keskittymistä sekä kärsivällisyyttä, joten ymmärrettävistä syistä harrastukset ovat olleet telakalla jo pidempään. Nyt on ollut vähän paremmin resursseja näiden toteuttamiseenkin, ja vaikka jotkut eivät kaipaa muuta koska lapsi tuo tarpeeksi sisältöä ja tekemistä elämään, niin minä tarvitsen vähän muutakin ajateltavaa. Puolen tunnin harrastusaika muutaman kerran viikossa on riittävä pitämään akut latautuneina, ja ah sitä luksusta jos tätä vapaata* aikaa on tunti kerrallaan. Sitähän valloittaa vaikka vuoren sen jälkeen.

*Vapaata siinä mielessä, että harrastan (yleisimmin ompelen) joko olohuoneen nurkassa tai keittiön ruokailutilassa, ja molemmissa tapauksissa olen suorassa yhteydessä olohuoneessa oleviin mieheen ja lapseen, mutta vaipanvaihdot ja leikittämiset hoitaa mies, minä vain tarvittaessa huutelen jotain väliin. Ja keskityn omiin töihin.

***

Tuli tuossa viikonloppuna yhtäkkiä pakottava tarve kuunnella Absoluuttista Nollapistettä. Minulla on jossain kyseisen yhtyeen musiikkia, paha vain etten tiedä missä. Uskomatonta miten jatkuva muuttaminen saa omaisuuden "katoamaan". Mikään ei varsinaisesti ole hukassa, mutta koska vaihtelevansisältöinen osa tavaroista on aina pakattuna jonnekin laatikkoon, jota ei muuttojen välillä välttämättä koskaan pureta, ikinä ei löydä mitään. Etsinnät jatkuvat. Hajanaisten muistikuvien mukaan kyseiset levyt saattavat olla makuuhuoneen vaatekaapin ylähyllyllä olevan läppärilaukun (sisällä hajonnut* läppäri) sivutaskussa. Pitää odottaa kunnes lapsi herää pinnasängyssään ja mennä sitten vasta etsimään. Jos muistaa. Sunnuntaina kaipasin yksiä hakasia noin viidesti, joka kerran muistin että nehän ovat hyllyssä makuuhuoneessa. En voinut mennä etsimään koska lapsi nukkui, vaan rupesin tekemään jotain muuta. Ja sitten seuraavan kerran muistinkin ne vasta kun lapsi oli taas nukkumassa.

*Tietääkö muuten joku, onko mitään enää tehtävissä: kannettavan kovalevyssä mitä ilmeisimmin on naarmu, eikä käyttöjärjestelmä enää käynnisty, vaan lentoonlähtö jumiutuu siihen käynnistetään Windows -ruutuun. Voiko tuota enää elvyttää? Ikää masiinalla on reilu 6 vuotta, mutta ihan käypä peli oli kunnes sattui saamaan osumaa kun oli käynnissä. Kriihkrooh kuului sen jälkeen kovalevyltä. Ainakin luulen että se oli kovalevy. Kone pelasi jonkun kuukauden kunnes päätti olla enää käynnistämättä Windowsia. En viitsisi viedä huoltoon ja maksaa 50-60e pelkästään siitä, että joku sanoo ettei voi auttaa... Tietääkö kukaan? Janne? Etkös tiedäkin jotain näistä?

Nupissa narisee

Vauva on ihana mutta yksinäisyys painaa niskassa kuin tonni höyheniä. Tulisiko joku kahville? Pakastimessa on pullaakin.

9kk myöhemmin

Yhdeksän kuukauden jälkeen
sylissä on lapsi.
Pieni, hento, kuin linnunluinen.
Tuntematon.
Tätäkö minun pitäisi oppia rakastamaan?

Kun eivät ne ensimmäiset ajatukset olleet mitenkään rakkaudentäyteisiä
vaikka sen käsityksen saa että pitäisi olla.

Enemmänkin ihmetystä; onpa se pieni ja sievä - eihän se mene rikki?

Mitä jos se ei pidäkään minusta?

Me olemme maalla

Pitää vielä tämä laittaa tänään:

Eli leikin kännykän kameralla. (Ostin viikko sitten elämäni ensimmäisen kamerallisen kännykän, tosin käytettynä.) Nämä ovat maisemat, jos lähtee meiltä yhtä lukuunottamatta mihin tahansa suuntaan ja kävelee noin 2-5min. Yhdessä suunnassa tulee kylä vastaan, eli sinne päin pitää kävellä ehkä 10min jotta saavuttaa tällaiset näkymät. Ja kyllä, asumme paikan mittapuulla keskustassa.

Meditointia

Mikä voisi olla lapsiperheen tärkein hankinta? Olisiko se farmarimallin auto, yhdistelmärattaat vai vähintään 70 neliön asunto? Mitä tahansa veikkasitkin, se meni väärin. Tärkein hankinta on useamman tietolähteen mukaan astianpesukone.

Todella kummallista. 

Meiltä ei tuota mainittua hyödykettä löydy. Ei nyt eikä ensi viikolla, vaikka meidät nykyään lapsiperheeksi luokitellaankin. Hyvin pärjäämme ilmankin. Ymmärrän kyllä, että kun lapsia on kolme tai enemmän, ja kaikki leikki-iässä tai sen ylittäneitä, tiskiä tulee enemmän kuin kahden aikuisen taloudessa, ja silloin kone on varmasti ihan paikallaan. Se puolestaan ei mene jakeluun, että moinen kapistus pitää hankkia heti, kun perheenlisäys on vasta tuloillaan, perusteluna "se on lapsiperheessä ihan ehdoton." Öh, nyt meni ohi. Jos imettää, ei lapsesta aiheudu tiskiä. Jos taas ruokinnassa käyttää apuna tuttipulloa, joutuu vähintään ne tutit pesemään käsin, ja eikö siinä sivussa mene muutama pullokin? Tai sitten niitä pitää olla niin hirvittävä arsenaali etteivät lopu kesken kun kone on vasta puolillaan tiskiä. Muutoin joutuu pesemään vajaan koneellisen (epäekologista) tai tiskaamaan ne pullot käsin. Ja kiinteisiin siirryttäessä se kulho- ja lusikkatiski ei päätä huimaa.

Paras kuulemani perustelu on se, että sitten ne tiskit eivät haise siinä tiskipöydällä vaan siellä koneessa. Tämänkin perustelun erinomaisuus jäi minulta jotenkin hämäräksi. Jos astiat viruttaa pikaisesti hanan alla käytön jälkeen, ne eivät haise pöydällä. Sen sijaan myös virutetut astiat haisevat aika tavalla, kun sen likaisia astioita puolillaan olevan koneen luukun avaa. Tämä on ihan empiiristä tietoa, meillä oli tiskikone joskus lapsuudessani. Se hajosi kun olin noin kymmenen vanha, eikä moista kapinetta sen jälkeen taloon tullut. Sen jälkeen kolmilapsinen perhe eleli vallan hyvin ilman tiskikonetta.

Tiskaaminen on mielestäni ensinnäkin meditaatiota ja toiseksi työtä, josta saa välittömän positiivisen palautteen. Kerran päivässä kun selvittää kertyneet astiat harjan ja veden sekä tiskiaineen suosiollisella avustuksella siitä pöydältä kaappiin, tulee tunne että olen sentään jotain näkyvää tänään saanut aikaan. Sillä on myös oma rauhoittava vaikutuksensa, vähän kuin lasitöissä lasin folioinnilla; kädet työskentelevät jonkin sellaisen kimpussa, jota ei tarvitse ajatella tai johon ei tarvitse keskittyä. Se tapahtuu kuin itsestään, ja samalla ajatukset saavat joko lepoa tai vapauden keskittyä johonkin ihan muuhun.

Palaan tiskikoneaiheeseen sitten, kun lapsi tai lapset oikeasti sotkevat astioita.

Hapatusta

Tarkoituksenani ei ole pitää raskaus- tai vauvablogia, mutta eipä tässä elämässä paljon mitään muutakaan tunnu tällä hetkellä olevan kuin vauvan kanssa oleilua, joten pakostakin se näkyy täällä. En silti ole aikeissa ruveta keuhkoamaan asioista pää punaisena omaa mielipidettä huutaen, mutta nyt on ihan pakko hieman avautua. Aiheena ah niin paljon ja monenlaisia mielipiteitä herättävä (täys)imetys.

Kuten varmasti tiedossa on, suosituksena on kuuden kuukauden mittainen täysimetys, ja sitten kiinteisiin siirtyminen pikku hiljaa. Tätä ideologiaa paasataan joka tuutista. Lapsesta tulee vähintäänkin moniallerginen ja lievästi häiriintynyt jos siirtyy ennen tuota 6kk ikää antamaan mitään muuta kuin rintamaitoa, ja varsinkin jos erehtyy korviketta tarjoamaan. Jos joku kamppailee imetysongelmien kanssa, likimain ainoa neuvojien hyväksymä käytäntö on "IMETÄ LISÄÄ!" vaikka rinnanpäät olisivat verillä ja lapsi raivosta karjuisi. Täysimetys on ainoa autuaaksi tekevä, oli se sitten miten tuskaista ja hankalaa tahansa. Ainoastaan täysimetys on hyväksi äiti-lapsi-suhteelle*.

No. Meillä on menty täysimetyksellä ohjeiden mukaan, vaikka hankalaa on ollut. Kun se kerran on se suositus ja hyväksi lapselle. Lapsi on ollut kärttyinen, kieltäytynyt syömästä pahimmillaan monta kertaa peräkkäin, huutanut vain pää punaisena. Kieltäytynyt rinnasta, tai huutanut kun ei maitoa heru. Minä olen uskonut suosituksia ja imettänyt itku silmässä, kun sanovat että kyllä se lapsi siitä suostuu syömään kun vain sitkeästi yrittää, ja että maitomäärä lisääntyy kun vain jaksaa imettää. Kyllä se täysimetetty lapsi saa sen mitä tarvitseekin. Elä vain anna korviketta ettei imetys häiriinny tai tule mahavaivoja.

Enää en usko tätä imetyshapatusta. 4kk neuvolassa tehtiin hieman huolestuttavat havainnot. Tytölle oli tullut kuukaudessa painoa 250g, pituutta vähän reilu sentti. Siro on kyllä luustoltaan, mutta pituuden, painon ja päänympäryksen kehitys on notkolla, joten voinemme vetää johtopäätökset että ihan kaikki ei ole kohdillaan. Mitään hälyttävää ei vielä ole, mutta kun vertaa vaikkapa tämän keskustelun lapsukaisiin niin kyllä aika kevytsarjalainen on. Reippaasti alle 6kg:n kun ollaan edelleen. Täysimetetty lapsi kasvaa kyllä, joopa joo. Entä kun se täysimetetty lapsi kieltäytyy syömästä rintaa, eikä se mene ohi millään, ei missään asennossa eikä vireystilassa? Entä sitten, kun suostuisi syömään, mutta maitoa ei heru pahimmillaan viiteen minuuttiin ja lapsi väsyy ja raivostuu sen takia, kieltäytyen sitten syömästä kun maitoa viimein tulisi? Ja jää tietenkin nälkäiseksi. Eikä kyse ole siitä, että olisi oppinut helpolle pullolle, kun sitä on vältelty kuin ruttoa. Miten tällaista lasta imetetään, kysyn vain.

Ja kun viimein annan periksi ja suunnilleen itkun kanssa tarjoan pullosta korviketta, lapsi vetäisee melkein 2dl, röyhtelee kuin tukkijätkä konsanaan ja tyyntyy punaisena huutavasta demonista hymyileväksi, jokeltavaksi enkeliksi. Sitten suostuu vielä syömään rintaakin, samaan syssyyn. Yöllä herää elämänsä ensimmäiseen ähkyyn.

Nyt meni meillä ruokailutottumukset uusiksi. Korviketta ja kiinteitä kehiin. Miksi kiusaisin lasta (ja samalla itseäni) tällä täysimetyksellä, kun se ei suju eikä täytä lapsen ravinnontarvetta? Ja mitä tulee niihin paljon peloteltuihin allergioihin, niin tätä kirjoittaa pitkään imetetty, jo pienestä moniallerginen ihminen, jonka sisko on ruokittu korvikkeella eikä kärsi mistään allergiasta. Selvä ero on huomattavissa parissa päivässä: lapsi on iloisempi, viihtyy pitkiä pätkiä lelujensa kanssa jopa vatsallaan ja on paljon energisempi. Pari uutta taitoakin on opittu kahdessa päivässä, kun on virtaa. Selältä pääsee vatsalleen, ja suulla on hauska pöristä ja puhaltaa kuplia.

Näin meillä. Onnittelut heille, jotka voivat ja haluavat imettää pitkään. Joillakin se onnistuu, mutta meidän tarinamme on lähempänä tätä kuin niitä onnenhuuruisia 1,5v:n imetystarinoita. Kannattaa tutustua tuohon linkin takaa löytyvään tarinaan. Miksi pitää vouhkata suu vaahdossa vain yhden ideologian puolesta, kun ei se kaikilla onnistu? Miksi ei voida olla avarakatseisia ja todeta, että tämä sopii minulle muttei sinulle?

Imetyksestä on muutenkin tehty hyvän äitiyden mittari ja kelpo lyömäase: olet huono äiti ja vaarannat vauvasi kehityksen jos et täysimetä. Käykääpä katsomassa minkä tahansa vauvapalstan imetyskeskusteluja, voin vaikka luvata että kun joku kertoo joutuvansa antamaan korviketta, syyllistäminen kanssaäitien taholta on valtavaa. Miksi pitää lyödä lyötyä? Tällä imetysfanatismin valtakaudella kun moni kärsii jo valmiiksi hirvittävää syyllisyyttä jos ei täysimetys onnistu ja joutuu antamaan lisämaitoa purkista. Kun on kerran iskostettu takaraivoon se, että vain imettävä äiti on hyvä äiti. Ja taas on nainen naiselle susi. 

*Miksi muuten aina puhutaan vain äiti-lapsi-suhteesta? Miksei koskaan puhuta isä-lapsi-suhteesta? Eikö isä ole lapselle lainkaan tärkeä, kun sen suhteen kehittymisestä ei juuri tunnuta olevan huolissaan? Äidithän muutenkin tuntuvat hoitavan lasta 80-20-suhteessa, joten tilaisuuksiksi isä-lapsi-suhteen kehitykselle jäävät ne harvat kylvetykset ja vaipanvaihdot, joita äiti ei ehdi tekemään. Ja silloinkin kuikkii olan yli että "elä napita sitä paitaa noin." Siinähän sitä on hyvä tilaisuus kehittää suhdetta kun syöttää lasta pullosta tai lusikalla sosetta. Meillä muutenT on paljon tarkempi syöttäjä kuin minä: syötin sitten pullosta tai lusikasta, aina on meininki sen verran suurpiirteistä että lapsen naama on pesua vaille valmis. T:n jäljiltä ei edes huomaisi että lapsi on syönyt, jollei ruokalapussa olisi paria pientä perunatahraa.

P.S. Muutaman päivän osittainen korvikkeenanto (kerran aamupäivällä ja kerran illalla) on selvästi edesauttanut myös imetystä. Kun lapsi ei ole väsynyt ja nälästä kiukkuinen, jaksaa se imeäkin useammin ja pidempään, mistä suora seuraus on se, että maitoa tulee paremmin ja nopeammin. En usko enää tätä imetyshapatusta; viimeksi tänään luin ihan opasvihkosesta, että osittainenkin korvikkeenanto haittaa imetystä ja voi saada sen loppumaan ennen aikojaan. Meillä se on toiminut tasan päinvastoin. Nyt voisin jopa kuvitella imettäväni pidempäänkin, vielä viikko sitten itkin että en jaksa enää yhtään. Ja ryvin syyllisyydessä.

Eikä yksikään päivä ole toisensa kaltainen

Tyttären jokailtainen nukkumaanmeno on ollut hieman haasteellista alusta alkaen. No, luetaan pois ne muutama ensimmäinen päivä jolloin nukahti kun vatsa täyttyi. Mutta sen jälkeen.
Kevyimmilläänkin nukahtaminen on vaatinut 20min-1h sylissä hyssyttelyä, eikä sekään välttämättä ole riittänyt vaan sänkyyn laskemisen jälkeen on hiljaisuutta kestänyt ehkä vartin ja sitten sieltä on killitellyt pieni silmäpari että hei, heräsin jo. Eihän siinä sitten enää voinut nukahtaa, vaan sama sylihyssyttely uusiksi. Pahimillaan kolmesti.
Sitten luin jostain opasvihkosesta, että nelikuinen vauva alkaa tehdä eroa nukahtamis- ja heräämispaikan välillä. Että jos sylissä nukahtaa ja sängyssä herää, saattaapi tulla säikäys ja huuto. Yöllä. Olin hetken aikaa että ei. Tätä meillä ei enää kaivata. Onneksi peliä ei ole vielä hävitty, vielä on aikaa ruveta totuttamaan tyttöä omaan sänkyyn nukahtamiseen.
Menihän siinä muutama ilta niin että tyttö sänkyyn, tutti suuhun ja hyvää yötä. Ja sitten nosteltiin muutaman kerran syliin-sänkyyn-syliin kunnes urvahti syliin. Iski epätoivo. Sitten tajusin tytön menevän "piiloon" aina kun nukkuu päiväunet, ts. kääntää kasvonsa makuupussin liepeen suojaan, mutta tämäpä ei onnistunutkaan sängyssä peiton kanssa. Illalla kaivelin kaapista kummitädin antaman ihanan Teddykompanietin unirievun, annoin sen tytölle ja kah, vartin päästä vallitsi hiljaisuus. Lapsi nukkui kertalaakista, kasvot puoliksi unirievun alle käännettyinä. T:kin ihmetteli että ihanko oikeasti se meni kerrasta nukkumaan.
Jännä nähdä tapahtuuko sama tänäänkin.

Yöt ovat muutenkin muuttuneet haasteellisemmiksi. Pitkän aikaa riitti yksi herätys noin klo 3-4 välillä. Nyt herätään säännönmukaisesti välillä 1-2 ja 5-6. Sama rytmi kuin kuukauden iässä. Minä liputtaisin pidempien* pätkien puolesta. En tiedä enää mikä tähän auttaisi, jonain iltana on saatu ensimmäinen pätkä pidemmäksi antamalla illalla lisäksi tilkka korviketta (käsittääkseni sulaa rintamaitoa hitaammin) koska lapsi syö erittäin vähän päivisin ja on erittäin nälkäinen öisin. Mutta nähtiinpä viime viikonloppuna sekin ihme, että tyttö söi klo 19.00, ei huolinut mitään ruokaa ennen nukahtamistaan klo 22 ja heräsi aamulla klo 4.30 ensimmäisen kerran. Niin että ota tästä selvää mikä milloinkin toimii.

Ja siitähän ei edes puhuta, miten pitkään milloinkin nukutaan. Nimimerkillä "heräsin kuudelta tänään".

Kuten kirjoituksista ehkä huomaakin, minulla ei ole pahemmin elämää nykyisin. Ja se olematonkin elämä pyörii yhden 5,5kg ripakintun ympärillä. Happanen neljän seinän sisällä, en juuri näe muita ihmisiä kuin T:n ja satunnaisesti kaupan kassan. Naapurissa on kyllä lapsiperhe, mutta perheen rouva ei edes suvaitse vastata tervehdyksen jos sattuu olemaan yhtä aikaa postilaatikolla, joten se siitä mahdollisesta seurasta. Ja kun paikkakunnan syntyvyys on max. 30 lasta/vuosi, niin eipä juuri ole äiti-lapsi-piirejä täällä päin. Netti on ainoa henkireikä nykyisin, ja epäuskoisena tuhahtelen kun pienten lasten äidit valittavat että on tylsää. "No kävin mä yksin kaupungilla kahdesti tällä viikolla, sitten oli Mirjan synttärit ja käytiinpä parilla lasillisella, mut on mulla tylsää silti." En ehkä kehtaa edes kertoa mitä mieltä olen.
Ja ehkä huomaa myös sen, että ajatukseni eivät oikein pysy nykyisin kasassa kahta sekuntia pidempään.

Se mitä kaipaan

Tampereella rakastuin joukkoliikenteeseen. Oli meillä toki silloin jo oma auto, mutta sillä ajettiin vain pitkiä matkoja, sellaisia reittejä joita ei voinut järkevästi bussilla hoitaa, ja kerran viikossa markettiin tekemään viikko-ostokset. T poistui harvoin Hervannasta edellä mainittuja keikkoja lukuunottamatta, ja minä inhoan kaupunkiajoa, joten opettelin suosiolla bussiaikataulut ulkoa. Helppo nakki kun käyttää vakiovuoroja. Tietyt vuorot menivät tiettyihin aikoihin, ja jos oli ovela pystyi sopivilla vaihdoilla ajelemaan näppärästi melkein kotiovelle.

T inhosi ja inhoaa edelleenkin systemaattisesti busseja ja junia. Etenkin kaupunkibusseja. Minusta taas on ihan luksusta päästä jonkun toisen ajamana pisteestä a pisteeseen b, varsinkin jos liikennöinti tapahtuu Tampereen kokoisen kaupungin keskustassa ruuhka-aikana. En häiriinny niistä muista ihmisistä, paitsi silloin kun istun käytäväpaikalla ja se ikkunapaikalla istuva haluaa poistua. Silloinkaan ei häiritse nousta, jos kohteliaasti sanotaan että "anteeksi, jäisin tuossa seuraavalla pysäkillä pois." Nostan nopsaan ahterini penkistä ja päästän ihmisen käytävälle. Se häiritsee, ettei sitä sanota, vaan äkistään itsekseen, hierretään persiitä penkkiin ja pälyillään käytävälle. Sitten ruvetaan väkisin tunkeamaan ohi. Aha, ai jäät tässä pois. Olisit vihjaissut sanallisesti, niin olisit päässyt helpommin.

No, täällä periferiassa on tultava toimeen ilman. En silti pidä kaupunkiajosta yhtään enempää, vaikka lähikaupungin keskusta onkin vain vähän Hervannan keskustaa isompi.

Toinen kaipaus liittyy säilytystiloihin. Tampereella meillä oli iso vaatehuone, paino sanalla iso. Kerta kaikkiaan valtava, ei mikään kahden neliön komero vaan oikein vaatehuone. Täällä meillä on viisovinen kaapisto: kaksi ovea hyllykaappia ja kolme ovea tankokaappia, ja niihin on saatava koko (tekstiilinen) omaisuus vaatteista lakanoihin ja pyyhkeisiin. Tätä omaisuutta on keskiverrosti, lakanoita ehkä hieman enemmän kuin todellista tarvetta. Niihin vain on jokin pakkomielle. Vaatteita tosin meillä on yhteensäkin todennäköisesti vähemmän kuin monella naisella yksinään. Sitten tulevat vielä tytön vaatteet, joista onneksi suurin osa on sijoitettu vanhaan hoitopöydän virkaa tekevään lipastoon, mutta paikkansa vaativat myös ne toppahaalarit ja vaatteet, joissa on kasvunvaraa. Että ei sitä tilaa niin liikaa ole.

Muuten en niin Tamperetta kaipaa, liikaa ihmisiä ja sitä rataa. Toisinaan kuitenkin kaipaan sitä, että sieltä löytyi käytännössä kaikkea mitä tarvitsi, ja vielä lyhyen matkan sisältä (ja bussillakin pääsi). Naapurikaupungista ei. Nyttemmin minusta onkin tullut nettikauppojen innokas asiakas. Onneksi sentään on netti. Muuten sitä olisikin aika pimennossa.

Kaksin käsin

Meillähän on sitten oikein sylivauvojen sylivauva. Ei siinä mitään, ymmärtäähän sen, että pikkuisen ihmisenalun on turvallista ja mukavaa köllötellä sylissä. Ja kun kerran on syntymää edeltäneet kuukaudet kuuhistellut mahassa mutkalla, niin kippuraisessa asennossa peitonmutkassa (sylissä tietenkin) se vasta mukavaa onkin. Muualla ei oikein viihtyisikään.

Eilen hain postista paketin, ja paketista kuoriutui melkein viisimetrinen trikoosoiro. Kah, kantoliinahan se. Nyt naputtelen tätä mukavasti kaksin käsin, lapsi ähisee ja tuhisee sylissä kangaskerrosten alla. Olin jo aikaisemmin ostanut lyhyemmän ns. rengasliinan (nimi tulee kai siitä kun siinä on pari nylon- tai metallirengasta joilla homma kiristellään) mutta se ei oikein sopinut. Olisi saanut olla pidempi, muuten oli oikein näppärä. Tytär viihtyi siinä, mutta näkyypä se tässäkin viihtyvän. Nukkuu kohta. Ihanaa kun voi tehdä jotain, viimeinkin. Ihan vähän kun kävi selän päälle kun kannatteli lasta tuntikausia toisella käsivarrella, makuupussiin pujotettuna. Ja hermojenkin päälle, kun uniahan ei tietenkään voinut jatkaa jos laski pussin lapsineen sylistä hetkeksikään.

Eilen illalla oli jokin kuningasajatus josta aioin kirjoittaa. No, ei ole enää. Minua vaivaa jokin ihmeellinen dementia nykyisin.

Viikonloppuna pitäisi lähteä käymään anopin luona. Hermostuttaa jo valmiiksi, jotenkin on sellainen tunne ettei minusta siellä pahemmin pidetä. Ei kannata kysyä miksi, se nyt vain on tunne selkäpiissä. Rouva anoppi on myös erittäin kova neuvomaan, varsinkin lapsenhoidossa. Taannoinen vierailu meni niin, että tein niin tai näin, se meni aina pöpelikköön. T sanoo että älä välitä, ei se edes tajua neuvovansa. Hyvähän sen on sanoa, yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella jatkuva opastus menee jo sujuvasti toisesta korvasta sisään ja samalla vauhdilla toisesta ulos. Minä nyt vain satun inhoamaan tekemisiini puuttumista, ja sattumalta (tässä hyvänä lisänä perintötekijät) otan vielä helposti itseeni. Soppa on valmis. Lusikoin sitä pitkin hampain, sen verran minussa kuitenkin on fiksua aikuista etten ryhdy vänkäämään anopin kanssa. Mutta sen verran myös löytyy teiniä, etten välttämättä vastaa puhelimeen jos ei huvita, ja sitten "unohdan" soittaa takaisin. "Oli just kädet täynnä syöttämisen kanssa, ja sitten tuli niin paljon vaipanvaihtoa ja huutoa että se vaan jäi." Jos joku sattuisi kysymään. Ei kyllä kysy.

Selvittiin siitäkin

Mietin tuossa eilen illalla reilun kahden kuukauden takaista sairaalakeikkaa. Pahempia traumoja ei liene jäänyt, kun pohdin vain sitä että menisikö kaikki seuraavallakin kerralla yhtä juohevasti. Pitkähkö projektihan se tosin oli, niin kuin raskaus aina, mutta helpohko lukuun ottamatta hienoista verenpaineen nousua ja sokerien tarkkailua. Verenpaine meinasi aiheuttaa passituksen KYS:aan, mutta lapsi ehti ensin. Sokerit pysyivät rajoissa, mitä nyt muutama satunnainen heitto tuli.

Synnytyskin oli helpompi kuin pelkäsin. (Ei, nyt ei tule täydellistä kertomusta, googlettakaa uteliaat hakusanalla synnytyskertomus jos verta ja suolenpätkiä kaipaatte.) Vesien menosta lapsen syntymään meni kuitenkin pitkään, noin 22 tuntia, joten vähän meinasi väsymys iskeä loppuvaiheessa. Tunnustan, että loppuvaiheessa aina hengitystauoilla paruin etten jaksa. Jaksoin kuitenkin. Mahtoi naapurisalien ensikertalaisilla (2kpl) olla kivat oltavat kun kuuntelivat sen kolme varttia moista kailotusta. Lapsen maailmaan auttanut yövuoron kätilö totesi että "kova suoritus, voit taputtaa itseäsi olalle, täällä 80% ensisynnyttäjistä ottaa epiduraalin"; vedin show'n läpi pelkän ilokaasun voimin. Noin neljän tunnin ajan maski ja minä olimmekin erottamattomat ystävät. Miehen mukaan olen ollut hyvässä tuiterissa, kommentoinut sekavia radion kappaleista ja laulanut mm. "korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kolo". Radiosta tuli muuten ainakin yksi kappale tuona aikana: SubUrban Triben Frozen ashes. Tuli niitä ehkä muitakin. En muista. Olin pihalla kuin lumiukko.

Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli iltavuoron kätilön vakaumus siitä, että tarvitsen epiduraalin. Jokaiseen anestesialääkärin kutsumisehdotukseen vastasin "ei vielä, katotaan kohta uudestaan". Kätilö halusi laittaa minut jo valmiiksi ringertippaan, että kun sitä kumminkin tarvitaan. Annoin laittaa pussin kiinni kanyyliin, olin jo valmiiksi antibioottitipassa. Letku sinne tai tänne, ei haittaa. Sain lopulta melkein tapella siitä, että en tarvitse epiduraalia. Pärjäsin mielestäni ihan hyvin, 1-10 asteikolla kipu oli 7, kun sitä mietin. Onneksi yövuoron kätilö tuli ja tarkasti tilanteen, selvitti reippaasti edeltäjälleen että "tässä mitään puudutuksia enää laitella, nyt vain odotellaan vähän vielä." Huh, selvisin ilman sitä selkärankapiikkiä. Minulle on kerran elämässäni laitettu joku selkäydinpuudutus, murtuneen ja leikkauksessa kokoon ruuvatun nilkan takia joskus vuonna miekka ja kivi, ja toista kertaa en halunnut sitä kokea. Ajattelin koko ajan että kestän vielä pikkuisen kovemman supistuksen ja sitten pyydän sen. Sitten se lapsi olikin jo tulossa, eikä yhtään pikkuisen kovempaa enää tullut.

Hengissä selvisin, vaikkakin äärimmäisen uupuneena. Edellisen yön unet jäivät kahteen tuntiin... ja tämän lapsen syntymän viikonpäivän muistan varmasti aina. Perjantai ja 13. päivä. Mahtaa lapsi joskus todeta että olis nyt äiti odottanut vielä kolme varttia kun melkein vuorokauden jo kesti.

Se nukkuu sittenkin

On ollut vähän hektistä viime viikkoina. Tytär on harjoitellut huutamista ja kitinää kokopäivätoimisesti, nukkumisestakaan ei ole tullut mitään. Neuvolalääkäri veikkaili koliikkia, mutta käsittääkseni koliikkihuuto ilmenee iltaisin ja paljon pahempana kuin meillä tapahtunut äänijänteiden verryttely. Epätoivo siinä oli jo perjantaina iskeä, sängyssä parkuivat rinnakkain niin äiti kuin lapsikin. Viikonloppuvisiitti vanhempieni luona kuitenkin pelasti tilanteen; pienimuotoisen "lapsenhoitokuulustelun" jälkeen äitini totesi että ei tällä mikään koliikki ole (kokemuksen syvä rintaääni puhui, allekirjoittanut on ollut koliikkivauva), tämä on vain yliväsynyt.
Sen jälkeen minut passitettiin viettämään omaa aikaa ja mummu rupesi hoivailemaan lapsukaista. Kahden päivän "puoli tuntia hereillä, sitten torkuille" metodin jälkeen sain mukaani aivan kuin uuden vauvan. Kätinä ja huuto vähenivät noin 90%, minkä lisäksi nyt nukutaan kuten vauvan kuuluukin. Onneksi äitini on sen verran nuori, ripeäotteinen ja toimelias että jaksaa ja viitsii auttaa avutonta. Veljen kanssa tuumittiin että äiti on ruvennut täysipäiväiseksi jos ei ehkä ihan täysipäiseksi mummuksi. Mikäs siinä, alle viisikymppisenä jaksaa hyvin.

Sitten muuta. Olen alkanut harkita tulevaisuutta. Minulla on auttamattomasti vanhentunut koulutus, joten sille alalle ei liene todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Tietotekniikka-ala menee eteenpäin valonnopeudella, ja omat tietoni ovat vuosia vanhoja. Jotain muuta on siis keksittävä. Varastotyö tuo ehkä säännöllisen tilinauhan, muttei täytä mielekkyysvaatimuksia. Haluan työn, jossa on jonkinlaiset vapaudet päättää omista tehtävistään sekä työajoistaan ja tilaa luovuudelle, omille mielipiteille ja näkemyksille. Nämä kriteerit täyttyvät yrittäjyydessä, jos vain valittu ala sen antaa myöten, ja kohdallani näin olisi. Tarvitsisin vain vähän tietopuolista koulutusta, mielellään kurssimuotoista, jossa halutut asiat käytäisiin tiiviillä tahdilla läpi. Pitää selailla koulutustarjontaa netistä, harmi vain kun täältä periferiasta on pitkä matka joka paikkaan. Lapsen kanssa joutuu miettimään asioita toisella tavalla kuin yksin, mutta eiköhän sitä jonkinlaiseen ratkaisuun päästä sitten jos tarvetta on.

Mökkihöperöitymisen ensimmäinen aste

Alan tulla hiljoksiin mökkihöperöksi. Ainoa aikuiskontakti nykyään on oma mies, joka sekin on töissä seitsemästä puoli neljään. En tunne täältä ketään. Töissä oli yksi hyvä tyyppi jonka kanssa jutunjuurta riitti kaikesta, mutta hän on a) muualla asuva ja b) ihan toisenlaisissa kuvioissa elävä mies, joten ei siitä sen suurempaa kaveruutta tullut. Haluan pois täältä, jonnekin muualle. Ei täällä edes ole "vertaistukea" saatavilla, kun kunnan syntyvyysluku on noin 30 lasta vuodessa, ensisynnyttäjiä ihan vain muutama. Ei sillä, että vieläkään ymmärtäisin miksi pitäisi kaveerata jonkun kanssa vain siitä syystä, että molemmilla sattuu olemaan lapsia, mutta tässä tilanteessa kelpaa kohta mikä vain seura. Jos siltä vain saa vähintään kymmenen sanan lauseita ja älyllisiä vastauksia. Pelkää "hääää" ja "iiih" kun käy tylsäksi pitemmän päälle.

Välillä tuntuu siltä ettei jaksa. Kun lapsi huutaa viisi tuntia putkeen, alkaa mieleen hiipiä vähemmän hyviä mietteitä.

Onneksi huomenna on tulossa vieraita, velipoika soitteli armeijan harmaista että sopiskos tulla kylästelemään. Sillä taas kummasti menee muutaman päivän. Pienestä se on tämä ihmisen elämä kiinni.

Hyvä äiti vs. huono äiti

Tässä viikkojen mittaan on tullut ajateltua äitiyttä, niin yleisesti kuin omalla kohdallakin. Mitä on hyvä tai huono äitiys, entä millainen on hyvä tai huono äiti? Erinäisiä nettisivuja ja lehtiä lueskellessa tulee väistämättä siihen tulokseen, että hyvä äiti on sellainen, joka käyttää lapsellaan kestovaippoja jo laitoksella ettei lapsen iho vahingossakaan joudu tekemisiin suoraan sielunvihollisesta lähtöisin olevien kertakäyttövaippojen kanssa. Hyvä äiti on sellainen, joka unohtaa oman elämänsä välittömästi positiivisen raskaustestin jälkeen. Hyvä äiti on se, joka hyrisee onnesta imettäessään, eikä unelmoikaan antavansa lapselle rintamaitoa pullosta - saati sitten korviketta. Hyvä äiti ei jätä lastaan hetkeksikään yksin huutamaan, vaan tinkii omista tarpeistaan kuten vessakäynneistä ja syömisestä hyssyttelyn vuoksi. Hyvä äiti ei koskaan tympiinny lapsen mahavaivaitkuun.
Näin meillä: Lapsella on kestovaipat päivisin, mutta öisin ja autossa paperivaippa. (Ei tuo näytä niistä rikki menneen, mutta ehkä kahdeksantoista vuoden päästä se on terapian tarpeessa kun joutui olemaan paperivaipoissa osan aikaa. Mene ja tiedä.) Minulla oli oma elämä ja menot ihan synnytystä edeltävään päivään saakka*, ja nyt suunnittelen opettavani lapsen syömään myös tuttipullosta (rintamaitoa) jotta pääsisin käymään yksin jossain muuallakin kuin ruokakaupassa. Meiltä kun lähimpään ei-elintarvikeliikkeeseen on 25km. Ja se, joka ei tuskastu lapsen roikkuessa rinnoilla kaksi tuntia putkeen, nostakoon kätensä ylös. Minä en nosta. Ja kyllä, joskus olen jopa niin huono äiti, että laitan itkevän lapsen sänkyyn ja menen sinne vessaan. Muuten meitä on kohta kaksi mahavaivaista huutamassa. Yhdenkin huudossa on ihan riittävästi - joskus liikaakin.

Johtopäätös: minä en ole hyvä äiti. En silti pidä itseäni huonona äitinä; lapsi saa ruokaa, kuivia vaippoja ja sylissäpitoa. Sille jutellaan ja hymyillään, sitä paijataan ja hyssytellään. Mitään vauvauintia tai -muskaria ei ole suunnitelmissa, mutta T aikoo ottaa tytön mukaan kisoihin kunhan se vähän kasvaa ja syö "ihmisten ruokaa".

On käsittämätöntä, miten varsinkin ensimmäistä lastaan odottaville ja sen kanssa elämää opetteleville annetaan niskaan hirveä määrä paineita - yleensä kanssaäitien puolelta. Pienestäkin syyllistetään ("minä en koskaan tehnyt noin ja noin, kyllä tuosta vielä tulee ongelmia") ja jos ei vaikkapa odotusaikana jaksa iloita jokaisesta munuaiset solmuun vetävästä monotuksesta niin otsaan tulee leima "ei välitä lapsestaan". Miksi ihmeessä tämä näin menee? Miksi nainen (äiti) on naiselle susi? Miksi pitää päteä ja neuvoa, jos neuvoja ei pyydetä, varsinkin kun on itse aikoinaan itku kurkussa kuunnellut niitä pyytämättä tulleita neuvoja? Ei meistä kukaan ole täydellinen (paitsi vauvapalstoille kirjoittelijat) ja jokainen on tehnyt ja tekee virheitä (paitsi em. kirjoittelijat). Miksi siis lynkkausmieliala niitä eri tavalla toimijoita kohtaan? Samassa veneessä ollaan, samalla matkalla kohti tuntematonta tulevaa. Miten olisi pieni naistenkeskinen solidaarisuus? Jos jätettäisiin se selkäänpuukotus?

*Laskettua aikaa ja meillä myös synnytystä edeltäneenä päivänä kävin huollattamassa ja katsastamassa auton tuolla naapurikaupungissa, kiertelin kaupoissa ja olin ihan varma että yliajalle homma menee.

Kolme viikkoa

Tiskit on tiskattu, pihakukat kasteltu, orkidea on vettymässä ja lapsi unten mailla. Asunnossa rauha ja hiljaisuus. Ainakin hetken ajan. (Tuon pisteen kun sain näpättyä niin eiköhän puhelin soinut. Lehtikauppias. Jo toinen tänään. Tältäkään en tilannut mitään.)

Onhan tässä uudessa elämässä ollut totuttelemista ja opettelemista. Yllättävän äkkiä on törmännyt siihen, ettei olekaan kaikkivoipa; kun lapsi huutaa toista tuntia putkeen eikä mistään ole apua, tutustuu kontrollifriikki kädestä pitäen pelottavimpaan asiaan, tunteeseen ettei hallitse tilannetta. Muutamia päiviä ja iltoja on mennyt korviahuumaavan huudon säestyksellä, kun syödessä hotkittu ilma kurisee pirpanan vatsassa eikä osaa ulos. Kipeähän lapsi on, kyllä sen ymmärtää, mutta sitä on vaikea hyväksyä ettei voi tehdä juuri mitään auttaakseen.
Silloin kun on kaikki hyvin, niin maailmaa killistellään kuin jotain siitä ymmärrettäisiin. Hirmuisesti edistystä on kolmessa viikossa tapahtunut: alussa pirpana pysyi hereillä nippa nappa vartista puoleen tuntiin eli vaipanvaihdon ja syötön ajan, nyt hereillä kuuhistellaan parikin tuntia - ja pidempäänkin jos vatsa on kipeä.
Vielä hurjempaa on luvassa. Uskomaton on se määrä, mitä tuollainen pieni oppii asioita ensimmäisen vuoden aikana.

Eilen tyttö oli muuten neuvolan vaa'an mukaan siinä painossa, minkä lääkäri antoi syntymäpainoarvioksi. Painoarvio oli "vähintään 3700g, todennäköisemmin 3800g". Kätilö kysyi että minkä kokoinen pitäisi olla tulossa, ja hihkaisi kun lapsi oli syntynyt että "ei tämä niin iso ole, hyvä jos edes kolme ja puoli kiloa painaa". No, eihän se painanut kuin sen 3180g, ja eilen siis vaaka näytti 3710g. Silmin nähden pyöreämpi vatsa ja pyöreämmät jalat kuin laitoksella. Ja jotkut vastasyntyneet ovat viiden kilon kieppeillä, mahtaa niissä olla tekemistä, kun sitä oli tuonkin kokoisessa...

Tyttö tuli!

Odotus päättyi täsmälleen laskettuun aikaan. Perjantaina 13.6. klo 23.14 syntyi pikkuinen tyttölapsi, pituutta tulokkaalla oli 48,5cm ja painoa 3180g.

Se on ihana. Pieni ja ihana.

Poksahtaa, ei poksahda...

Laskettu aika, tuo ah niin maaginen ja kaikkia tuttuja sekä sukulaisia soittelemaan innostava päivämäärä on huomenna. Sunnuntaista asti on ollut havaittavissa lopunajan merkkejä, mutta toistaiseksi olemme poikasen kanssa samassa nahassa. Hiljalleen rupeaa riittämään tämä olotila, olisin kypsä saattamaan homman päätökseen. Jo senkin takia, että muutoin joudun ilmeisesti ensi viikolla KYSiin jonnekin kontrolliin verenpaineen takia, ja pelkona takaraivossa on että ottavatkin samoin tein käynnistykseen. Todellakaan en minnekään Kuopioon halua mennä. Näillä näkymin aika on todennäköisesti ensi viikolla, koskapa sieltä ei vielä ole soiteltu mitään, joten onhan tässä muutama päivä aikaa vielä. Jospa tämä kävisi itsestään.

Tässä on käynyt perskohtaisesti tutuksi semmoinen tosiasia, että kaikki se mitä esitteissä puhutaan ihmislähtöisyydestä ja perhekeskeisyydestä muuttuu sitten käytännön tilanteissa laitoslähtöisyydeksi ja byrokratiakeskeisyydeksi. Kuulostavathan nuo termeinä kivoilta, ja kiva niitä on varmasti esitteisiin kirjoitella, mutta totuus tahtoo aina olla hiukkasen toinen.
Sitä joutunee vielä vetämään sellaisen paljonpuhutun raskaushormoniraivokohtauksen jos ei asioita saa muuten järjestymään. Mitenkähän tuollaisen esittäminen onnistuisi, kun ei ole vielä oikeaa kohdalle sattunut?

Svengaa kuin hirvi

Tämä raskaus taitaa pikku hiljaa alkaa olla loppusuoralla. Eilen ja tänään on ollut uudenlaisia tuntemuksia, joiden pohjalta elättelen toivoa että saisimme poikasen mahanahan tälle puolelle vielä tällä viikolla. Laskettu aika on tämän viikon perjantaina. Eikä minusta vieläkään tunnu yhtään siltä että olisin viimeisilläni raskaana, saati sitten että näyttäisin siltä. Voiko tämä olla oikeasti näin helppoa, vai onkohan minulle sattunut joku yksi tuhannesta -tyyppinen raskaus? Joka paikassa kun naiset voivottelevat viimeisiä viikkojaan, että kun on niin valasmainen olo, eikä saa edes kylkeä käännettyä sängyssä, ja nukkumiseenkin tarvitsee monta tyynyä avuksi.

Sormukset otin varalta pois, kun pelkäävät minun saavan raskausmyrkytyksen ja siihen liittyy kova turvotus jos sellainen myrkytys tulee. Pelottelivat että sormukset joudutaan katkaisemaan. Minun kihla- ja vihkisormustanihan ei varmasti katkaista, joten tuolla ne ovat nyt turvassa rasiassaan. Olen kuulemma "rajatapaus"; myrkytykseen viittaa korkea verenpaine mutta mitään muita oireita ei ole. Huomenna katsotaan neuvolassa joudunko vielä polikäynnille, ja ties mitä muuta vielä. Polille voin vielä lähteä, mutta jos haluavat Kuopioon laittaa esim. käynnistystä varten, yritän saada itseni muualle. Pää ei kestä enää näitä savolaisia.

Ulkona on oikein kesäinen keli, +5 astetta, tuulista ja vesisadetta. Suomen suvi näyttää ihastuttavat kasvonsa. Onneksi ei ole mitään pakollista ulkoilua vaativaa tekemistä. Kukkiakaan ei tarvitse kastella, ennemminkin pitäisi nostella niitä terassille sateensuojaan. Eivät ne vielä näytä hukkuvan, olkoot siis pihalla. Jos vedenpaisumus tulee niin sitten otan ne tuohon katoksen alle, mutta toistaiseksi on vain vähäistä sadetta.

Pulputin

Joillakin naisilla synnytystä edeltää kuulemma "pesänsiivous" tai "pesänrakennusvimma". Vältyn ilmeisesti tällaiselta, kun oli tuo muuttokin juuri, eikä täällä ole juuri tarvetta moiseen. Tiedä sitten ilmeneekö se heillä tarpeesta vai ei, mutta ei ole ainakaan mitenkään todennäköistä että ryhtyisin kartoittamaan keittiökaappien sisältöä tai pesemään kylppäriä hammasharjalla. Tietenkin täällä on vielä vähän tavaraa joka hakee paikkaansa, mutta ensin täältä pitäisi saada ylimääräisiä pois.

Sen sijaan minulla on vakava tarve rakentaa tuonne takapihalle sellainen pulputin. Sellainen mihin laitetaan vähän vettä ja pikkuinen pumppu nostamaan se vesi vaikka jonkin kiven päälle josta se sitten painovoiman vaikutuksesta lirisee alas. Löysinkin jo sopivan pumpun, mutta se osoittautui sisäkäyttöön tarkoitetuksi. Jatkan etsintöjä. T nauraa tälle projektille, ja sanoo että minulla on ilmeisesti harrastuksen puutetta. Taputtaa mahaani ja sanoo että kyllä se tilanne kohta varmaan muuttuu. No, laskettuun aikaan on vielä viikko, että onhan tässä vielä paljon aikaa rakennella se pulputin. Jostain pitäisi vain löytää vähän kiviä siihen, ja sitten pitäisi hakea tienreunasta muutama pajunrisu kelloköynnöksen tueksi. Ja harata pihaa ja laittaa vähän lisää ruohonsiemeniä kun siinä pihassa on sellainen kalju läntti. Onko tämä sittenkin sitä pesänrakennusta, vähän kieroutuneessa muodossa vain?

Vähiin käyvät päivät

Laskettuun aikaan on sitten niinkin pitkästi kuin kaksi viikkoa. Olen pari päivää mielenkiinnolla seurannut mahaani, rupesin epäilemään että onkohan se lapsukainen ruvennut laskeutumaan alemmas. Jostain olen lukenut että sen pitäisi niin tehdä ja että se enteilee synnytystä. Pikaisen nettiselailun perusteella petyin; ihmisten kokemusten perusteella tarkoittaa näköjään sitä että lapsi syntyy suunnilleen aikavälillä 1 päivä - 10 viikkoa. Eli yhtä epävarmaa kuin kaikki muukin tähän hommaan liittyvä.
On tästä kuitenkin se hyöty että närästys on vähän helpottanut - sen mitä se refluksilta voi helpottaa - eikä kylkiluitakaan jomota enää. Kylkien jomotus on ollut ehkä karmein kokemus koko aikana, närästystä kun on ollut koko ikä, joten se vain paheni eikä tullut uutuutena.

Tähän mennessä on ollut niin ylettömän helppo raskaus, että sitten se varmaan ottaa takaisin ja antaa oikein kärttyisän lapsen. Jos mietin asiaa oikein tarkasti, niin en ole kärsinyt oikeastaan muusta kuin työn aiheuttamista ennenaikaisista supistuksista, ja nekin poistuivat sairasloman myötä, sekä lievästä kuvotuksesta alkuviikkoina (kuin myös väsymyksestä, mutta sitä nyt tulee muutenkin syksyisin). Jotkut kärsivät kaikenlaisesta kiusasta huimauksesta suonikohjujen kautta selkäsärkyyn ja ummetuksesta mielialavaihteluiden kautta nukkumisvaikeuksiin, ja sitten vielä jotkut naiset väittävät raskauden olevan elämänsä parasta aikaa. Anna-Leena Härköstä mukaillen täytyy kysyä, että mimmoista scheissea se elämä sitten muuten on?
Minä kun en menisi ongelmattomuudesta huolimatta kuvailemaan tätä elämän parhaaksi ajaksi. En osaa oikein selittää miksi, mutta ei tämä nyt mitään riemujuhlaakaan ole ollut. Ehkä se johtuu yleisestä epävarmuudesta uusien asioiden edessä, ja siitä että kaikki informaatio on pitänyt nyhtää pinseteillä hoitavasta henkilökunnasta eikä kaikkea todellakaan tajua kysyä siinä vajaassa puolessa tunnissa joka on vastaanottoaika, tai etsiä itse netistä tahi kirjallisuudesta. Juuri mitään ei ole vapaaehtoisesti kerrottu, paitsi jokaisen pienenkin "ongelman" kohdalla terveydenhoitaja on esitellyt pahimman mahdollisen skenaarion ja jättänyt sitten epätietoisuuteen että oliko tässä nyt kyse tuosta vai jostain muusta. Kuuluuko tämä jotenkin savolaisiin luonteenpiirteisiin? Ei kai kukaan enää ihmettele haluani synnyttää kotipuolessa?
Oikein harmittaa itseni puolesta kun vaihdan kuulumisia myös raskaana olevan ystävättären kanssa ja kuulen miten paljon paremmin asiat hoidetaan tuossa parinsadan kilometrin päässä.

Ei tämän kategorian nimi syyttä ole "raskasta".

Materiaa

Se on kumma homma, että joka ikiseen asuntoon joutuu hankkimaan uudet ikkunaverhot tai vähintäänkin muokkamaan radikaalisti niitä entisiä. Kaapissa on kohtalainen kokoelma entisten asuntojen hankintoja, joita pitäisi kaikkia lyhentää, suurinta osaa vähintään 40cm, jotta niitä voisi harkita ripustavansa ikkunaan. Eikä kaupastakaan löytynyt lyhyempiä. Sekin on kumma homma, että silloin kun tarvitsee ehdottomasti vähintään 220cm pitkää ikkunaverhoa, on tarjolla 180cm:stä. Ja päinvastoin.

Aamulla olin niin tarmokas, että lyhensin yhden parin voilee-verhoja, ihan kaupan paketista otettuja. Olin ovela ja otin ne mukaan kyläreissulle tänne vanhempien luo, muorilla on saumuri ja parempi ompelukone kuin minulla. Ja rutkasti suurempi ruokapöytä jota voi käyttää ompeluun. Siinä on selkä kovilla kun normaalia matalamman ja pienemmän ruokapöydän ääressä kumartelee ompeluhommien kanssa, joten en yrittänytkään lyhentää niitä meillä kotona. Suurempi ruokapöytä olisi kiva, nykyinen pirttikalusto on pelastettu kaatopaikkalavalta, hiottu vanhat lakat ja maalit pois ja lakattu sävylakalla uudenveroiseksi. Taisi olla jostain 70-luvulta peräisin, ja yleisesti herätti ihmetystä se seikka, että mitähän on liikkunut sen ihmisen päässä, joka oli maalannut penkkien istuinosat sekä pöytätason kirkkaan keltaisella maalilla...

Muuton jälkeen pitää yleensä myös hankkia aina kalusteita, paitsi jos muuttaa pienempään asuntoon, jolloin niitä pitää hävittää. Meillä hävitettiin viime muutossa kirjahylly, joka oli mallia "naapurin varastosta pelastettu lastulevyhirvitys". Nyt pitäisi ostaa uusi. Ja keittiöön pitäisi ostaa ns. vitriinikaappi kaikelle astiasälälle. Meillä on ihan liikaa astioita, tiedetään, mutta en saa niitä heitettyä pois, kas kun ovat suurimmaksi osaksi Arabiaa ja Iittalaa. Pari puolitusinaista halpalasisarjaa on, niiden kanssa teen vielä jotain radikaalia. Ja sitten on vaaleansinistä Kultakeramiikkaa, jota en raaski hävittää mutta josta en erityisemmin pidä, lukuun ottamatta teekuppeja. Ne ovat aika kivan kokoiset. Se vaaleansininen vain ei silmääni miellytä, en ole sinisen ystävä oikein missään muodossa. (Pääsin juuri eroon sinisestä käytävämatosta, tilalle tuli poltun tiilen ja okran sävyinen matto. Ihana.)

Olen näköjään kauhea materialisti. Haluaisin olla olematta.

Siivousta ja sairaalakassin ihmettelyä

Muutto kunnialla takana, edessä uuden asunnon järjestäminen. Makuuhuoneessa pitää sittenkin vaihtaa järjestystä, jotta saadaan oman ja vauvansängyn lisäksi sopimaan sinne myös lipasto poikasen vaatteille ja muille tarvikkeille. Entinen liinavaatelipasto pääsee taas uuteen käyttöön, täällä kun oli kaappitilaa sen verran hyvin että sain liinavaatteet sopimaan kaappeihin. Hävityksen kauhistus on sanapari, jolla tätä asunnon nykytilaa voisi kuvailla. Laatikoita ja nyssyköitä joka paikassa, enkä saa tätä millään kuosiinsa. Pitäisi siirtää kalusteita kuten lipastoa, jotta voisi asetella tavarat niihin, mutta en uskalla yksin ruveta siihen puuhaan, ja T taas on tehnyt pitkää päivää tällä viikolla. Osa tavaroista on lisäksi menossa vielä ulkovarastoon, kunhan sen lattia kuivuu. Remonttiryhmä oli ilmeisesti viimeisenä tekonaan lakannut lattian, eikähän se millään kuivu kun ulkolämpötila on 2-8 astetta. Vaikuttaa pahasti siltä, että tarvittaisiin jonkinlainen järjestelykeiju jotta tämä huusholli olisi asuttavassa kunnossa ennen kuin poikanen on maailmassa. Eilen kun siivottiin entistä asuntoa, ymmärsin hyvin miksi jotkut vannovat saunan, seksin ja siivoamisen kolmiyhteyteen kun on kyse lapsen maailmaantulon edesauttamisesta. Kyllä se seinien pyyhkiminen, imurointi ja lattian moppaaminen ihan työstä kävi, vaikkei minulla mitään rantapalloa mahanahan alla edelleenkään ole.

Ilmeisesti huokailin liikaa siivoamisen aikana ja sen jälkeen, koska sain Suuren Ukaasin: päivän ohjelma on kuulemma pakata tarvikkeet valmiiksi sairaalakeikkaa varten. Tehtävä on jopa puoliksi suoritettu; olen kaivellut pakkauslaatikkoon pakattujen vaatteiden joukosta noin suunnilleen semmoisen määrän vaatetta, jolla saa poikasen vaatetettua. Ei hajuakaan onko siinä juuri "oikeat" vaatteet mutta ainakin lähelle pitäisi osua noilla valinnoilla. Ennemmin pari tarpeetonta kuin että joku puuttuu. Kaikkien uusavuttomien apu löysi jotain linkkejä aiheesta, ehkä yritän perata noista jotain mikä kuulostaa hyödylliseltä. Moni juttu on hyödyllinen, kuten huulirasva (sairaalassa on aina kuiva ilma), mutta moni mielestäni tarpeeton; ei kai sitä nyt hajuvettä tarvitse sairaalaan pakata? Jos minulle sattuisi hajustetta käyttävä huonekaveri, kertoisin hyvin selkeästi mitä mieltä moisesta olen. Usein kun riittää, että kadulla kävelee ohi joku hajustautunut ihminen, ja minä olen melkein kypsä oksentamaan. Jonkinlaista tuoksuyliherkkyyttä taidan potea. Mitä myskisempi ja makeampi, sitä pahempi.

Oman yöpaidan taidan ottaa silti mukaan. Kokemukseni sairaalavaatteissa nukkumisesta ovat kamalia, ja vaikka kuinka sanotaan että omia ei kannata pitää kun sotkeentuvat kumminkin, niin tuollaisessa kolmen euron paitulissa ei paljon tule takkiin vaikka sen lähtiessä viskaisi roskakoriin, jos vaihtoehtona on kieriä hereillä. Hirvittävää miten kranttu sitä voi nukkumisen suhteen ollakaan...

Ei se auta, kai se pitää lähteä perkaamaan tuota makuuhuonetta jotta saadaan se joskus järjestykseen. Eikä poikasen sängyssä ole vieläkään patjaa, se pitää leikata pakkauslaatikon patjasta. Vaivaakohan minua pahanlaatuinen laiskamato?

Loppusuora häämöttää

monessakin asiassa.

Eilen varmistui, että saamme perjantaina avaimet uuteen asuntoon. Viimeinkin tarkka päivämäärä; on hieman jännitetty että valmistuuko se remontti tähän päivään mennessä kuten on lupailtu, vai venyykö vielä pari viikkoa. Valmistui se. Huomenna saadaan vietyä edes jotain tästä pahvilaatikkokaaoksesta uudelle asunnolle. Pitäisi käydä hakemassa jätesäkkejä joihin saa nuo vaatteet sullottua. Niitä nyt ei sen kummemmin tarvitse pakkailla.
Käväisin eilen kurkistamassa miltä asunnon pihalla näyttää, ja näyttihän se juuri siltä kuin odottaa saattoikin: mustaa maata joka puolella. Toivottavasti pihatyön tehneet henkilöt ovat muistaneet kylvää nurmikonsiemenet ennen kuin ovat lähteneet... Onneksi takapihan puolella on puinen terassi jossa voi istuskella.

...ja jossa voi ennen kaikkea kasvattaa kesäkukkia. Minulla on pahanlainen puutarhaintoilun kausi aina näin keväisin, parina vuonna olen laitellut huonommalla ja paremmalla menestyksellä kukkia parvekkeelle mutta viime keväänä meni sekin mahdollisuus. Olihan tuskainen kevät. Nyt on taas mahdollisuus istuttaa jotain, ja olen pari viime viikkoa kärvistellyt taimitarjonnan ihanuuksien edessä; ei ihan vielä mutta kohta, kohta... Huomenna käyn naapurikaupungissa markkinoilla, tarkoituksenani on ostaa uusi matto olohuoneeseen, ja samalla reissulla haen jostain ne orvokit ja pelakuut ja muut aurinkoa sietävät purkkikukat sekä säkin tai pari multaa. Lienee parasta ostaa myös paketti hallaharsoa, täällä tuli eilen illalla ja viime yönä pari senttiä jotain lumiräntää joka ei vieläkään ole joka paikasta sulanut.

Lämpömittari ei kylläkään näyttänyt kovin pakkasta, yöllä katsoin lukemat -0,8. Öisin tulee nykyään kuuhisteltua kaikenlaista, heräilen pari-kolme kertaa yössä käymään vessassa, ottamaan närästyslääkettä tai vain lukemaan kun ei pysty nukkumaankaan. T on onneksi varsin sikeäuninen, eikä herää kuuhisteluuni. Tässä yönä muutamana se ei herännyt vaikka tien toisella puolella jonkun auton varashälytin laukesi ja piipasi varmaan viisi minuuttia yhtäjaksoisesti, toisin kuin minä joka olin heti täysin hereillä. Minun herättämiseeni riittää se, että herätyskello naksahtaa viisi sekuntia ennen kuin se alkaa soida kunnolla, kun taas T antaa sen huutaa kunnes ääni on täysillä, ja havahtuu vasta kun tönin kylkeen että sammuta se. (Että arvata saa kuka meillä sitten yöllä on tikkana hereillä kun poikanen vähänkin inahtaa. Ja kuka kysyy että "ai huusiko se yöllä?")

Tänään viikkoja 35+6, eli nelisen viikkoa laskettuun aikaan. Poikanen oli viimeisimmässä ultrassa yllättäen oikein päin, toivottavasti pysyykin noin. Välillä kyllä tuntuu että se on poikittain ja potkii tietään ulos kyljestä...

Ai vauva? Ai meille vai?

Ynnäilin tuossa viikkoja. Nyt kun on tilanne se, että viikkoja on 34+3, on lapsukainen käsittääkseni noin kolmen viikon päästä täysiaikainen ja periaatteessa valmis tulemaan maailmaan. Siis täh? Nytkö jo tämä "yhdeksän kuukautta henkisen kasvun ja valmistautumisen aikaa" (suora sitaatti neuvolapropagandasta) on käytetty ja tässä pitäisi olla kykenevä vanhemmuuteen? Ei siltä tunnu. Enemmänkin tuntuu siltä, että minun kohdallani on joku kytkin jäänyt kääntämättä on-asentoon ja tämä raskaus on hujahtanut tietoisuuden ohi. Fyysisiä kremppoja tai suuria muutoksia kropassa ei ole näkynyt, eikä näitä kuuluisia itkupotkuraivareita saati muita henkisiä omituisuuksia ole tavattu. "Kehonkuva" (karmeita termejä noista oppaista löytyy*) ei ole suuremmin muuttunut. Olen koko aikuisikäni ollut varsinainen daami, joten vatsa tuli näkyviin vasta tässä loppuaikana - rintavarustus on kuin ei raskaudesta olisi tietoakaan, eli entisellään. Tosin siinäkin on tarpeeksi. Kiloja on tullut noin viisi, ja veikkaan että ne ovat täysin tuossa kohdun tienoilla. Toivottavasti ei tule enempää jolloin on todennäköistä että kaikki ylimääräinen jää laitokselle.

*Muutenkin tuntuu, että nuo oppaat on suunnattu ihan jollekin toiselle kohderyhmälle. En tunnista itseäni niistä. Mikään ei tunnu kornimmalta kuin se, kun kehotetaan laulamaan vatsalle kehtolauluja. En osaa sellaisia, paitsi yhden ja senkin rankasti nuotin vierestä menevällä sävelellä. Laulaa toki voin muuten. Useimmiten autossa CD:n soidessa stereoissa, mutta kotioloissa muutenkin. Valikoimassa on kaikenlaisia lauluja Ultra Bra:sta CMX:ään. Viimeksi loilottelin CMX:n Kirosäkeitä. En usko lapsen tekevän eroa tuon tai jonkun kehtolaulun välillä. Tai mistäs sitä tietää, ja joudun vielä maksamaan kalliisti sen, että lauloin lapselle vääränlaisia tuutulauluja. Jos ei nyt sentään.

Kolmen viikon päästä on muuten tarkoitus lähteä kotipuoleen kisoihin. Äitimuori nauroi puhelimessa, että saatkin sitten painella suoraan laitokselle kunhan tänne pääsette. Lienee totta toinen puoli, sillä matkaa kotipuoleen on noin 150km ja puolet siitä saa rytyytellä syrjäperäntakusten routavaurioteillä. Hiacessa kun vielä on matkustusergonomia niin olematonta, että eilen jo tuntui olo aika omituiselta, niin täytyy todeta että on se hyvä kun kotoa on laitokselle matkaa kilometri. Pitääköhän varalta pakata se kuuluisa "sairaalakassi" mukaan, ihan vain varmistaakseni sen ettei sitä sitten tarvita? Se kassi pitäisi kuulemma muutenkin olla mielellään nyt jo pakattuna. Eipä taida olla...

Jälkikasvu on edelleen tukevasti pää ylöspäin, ja nyt se alkaa jo haitata olemistani. On hankala köykkiä mitään lattialta kun jonkun pää junttautuu kylkiluihin. Ei taida kääntyä ennen torstaita. Pitäisi muistaa kysyä että mitäs sitten tehdään. Varmaa tietoa en ole saanut mistään, en edes ole varma siitä onko torstain ultra kontrolli tuon perätilan takia vai kasvun seurantaa varten. Kukaan ei kerro mitään jollei osaa juuri oikeaa kysymystä tehdä, ja minä ilmeisesti en osaa. Neuvolasta veikkasivat ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta mene ja tiedä. Siellä veikkailtiin, että voi olla että on perätilakontrolli ja saattavat sitten antaa lähetteen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa ehkä saatetaan yrittää kääntää lasta.
Paljon epävarmuustekijöitä. Ärsyttävää. Minä tahdon faktoja!

Miniatyyrivaatehuoltoa

Tajusin eilen, että laskettuun aikaan on noin kuusi viikkoa - ei siis paljon enää jäljellä. Mitään ei ole vielä laitettu valmiiksi lasta varten. Korisängyssä on sekalainen lajitelma pikkuvaatteita ja muuta tarpeellista. Muuton jälkeen sitten laitan kaiken paikoilleen, tai ainakin aloitan.
Sen verran olen kuitenkin saanut aikaan, että pesin yhtenä päivänä pakkauksessa tulleet peiton ja muut vanutäytteiset hyödykkeet kuten makuupussin sekä äitimuorin ompelemat lakanat. Nyt laitoin pikkuvaatteita koneeseen ja silitin lakanat. Pikkuvaatteita tuli pari koneellista, toinen on jo kuivumassa. Liikuttavan pieniä ne ovat kun niitä telineeseen ripustaa kuivumaan. Lakanoiden silittäminen se vasta hassua olikin, ihan kuin olisi nuken liinavaatteita silitellyt. Korisänkyyn on tehty erikseen parit lakanat, jotka käyvät myös vaunuihin, eikä se korisänky paljon suurempi ole sitä nukensänkyä, joka minulla pienenä oli...

En osaa kutsua itseäni äidiksi tai T:a isäksi, enkä ole vieläkään siinä vaiheessa, jossa jokainen nähty pikkuvauva tai -lapsi kirvoittaa välittömästi "oikunsöpö" -kiljahduksia. Olen toki utelias näkemään millainen Viljami tai Vilhelmiina tuolta vatsasta ilmestyy, mutten tunne mitään palavaa äidinrakkautta sitä kohtaan. Enimmäkseen uteliaisuutta ja ärtymyksensekaista hellyyttä, kun se terrorisoi pikkujaloillaan virtsarakkoa. Toistaiseksi se on minulle tuntematon mönkiäinen, josta olen tuntenut mahanahan läpi kerran tai pari pyöreän pään ja pikkuisen nyrkin tai kantapään. Nyt kuitenkin hahmotan sen jo "vauvana" jonkin epämääräisen möykyn sijaan. Edistystä.

Tämä menee jo rutiinilla

Uuden asunnon remontin valmistumispäivä varmistui. 16.5. pääsemme muuttamaan mikäli niin haluamme. Haluammehan me; tämä kuumuus ja jatkuva moponpärinä ikkunan alla alkaa jo riittää. Huomenissa vuokrasopimuksen tekoon, sitten irtisanomaan tämä nykyinen. Saa nähdä montako kiinnostunutta tulee katsomaan tätä, edellisten asukkaiden kertoman mukaan katsojia riitti kun tämä viimeksi oli vapautumassa. Nyt ainakin saa todenmukaisen kuvan tämän ominaisuuksista, talvella ei osannut kuvitellakaan tätä lämpöä vaikka asukkaat siitä kertoivatkin. Toppi ja trikoohousut ovat melkein liian kuuma vaatetus näillä "helteillä". Ulkona ehkä +8 astetta.

Odotan muuttoa kuin kuuta nousevaa. En niinkään itse operaatiota vaan sitä uutta asuntoa. Muutto ei silti pahemmin stressaa, se on ainakin kahdeksas noin yhdeksään vuoteen. Pisin aika samassa asunnossa on kaksi vuotta, enkä jaksa uskoa että tämäkään sen pidempi ratkaisu olisi.
Näin monen muuton kouluttamana sitä tietää jo missä järjestyksessä pakata ja siirtää ja purkaa, mitkä ovat ne välttämättömyydet jotka on pakattava niin että ne saa seuraavassa paikassa käsiinsä nopeasti. Osaisikohan sitä elää niin ettei muuttaisi keskimäärin kerran vuodessa?

---

Jälkikasvu on ilmeisesti päättänyt, että on miellyttävämpää oleilla pää ylös- kuin alaspäin. Se ei tee elettäkään kääntyäkseen, vaan päinvastoin tuuppii pienellä päällään kylkiluitani niin että ahdistaa. Kuulemma seuraavaan ultraan (8.5.) mennessä kääntyy jos on kääntyäkseen, veikkaili lääkäri. Sen jälkeen neuvolassa arvelivat että lapsukainen on jo ruvennut laskeutumaan kun kohdunpohjan korkeus oli pudonnut alle keskikäyrän. Noh, ne niiden mittaukset tiedetään. Heti siitä pelottelemaan että ei taida enää kääntyä, ja jos ei käänny niin sitten edessä on suunniteltu sektio. Oikein mukavaa, heti kun entisistä huolenaiheista (muka isokokoinen lapsi) on päästy niin eikös läväistä peliin seurava. Tervemenoa yöunet taas.

Autohorinaa

Ensi viikolla pitäisi käydä kunnan vuokratoimistossa kyselemässä uuden asunnon remontin arvioitua valmistumisajankohtaa. Tämä nykyinen vuokrasopimus pitää irtisanoa kuun loppuun mennessä, jollei halua maksaa kesäkuun vuokraa, mutta olisi mukava tehdä se niin, että on varmuus asunnosta myös toukokuun 31. päivän jälkeen. Toimistosta lupailtiin remontin valmistuvan toukokuun puolenvälin jälkeen, mutta jututtamamme remonttimiehet totesivat ykskantaan että "heillä on kyllä siitä vielä parin viikon liukuma". Ota näistä selvää.
No, muutto on nyt tuleva tosiasia, se on tärkeintä. Se uusi asunto ei yksinkertaisesti voi olla näin kuuma. T oli tainnut unohtaa tosiasiat, kun eilen päivitteli kuumuutta. Talvella se oli vielä sitä mieltä, että ihan hyvin täällä voi asua. Myös lapsen kanssa. Minä muistutin kuumuudesta mutta en jaksanut inttää. Muutama aurinkoinen päivä tuntuu kummasti muuttaneen mieltä. Siperia (tai tässä tapauksessa kyllä Sahara) opetti.

Värväsin jo etukäteen vanhempani muuttoavuksi, saavat samalla tuoda vaunut varastosta. Tällä hetkellä harmittaa ihan vietävästi, että myin pari vuotta sitten vanhan Saabini pois; siihen autoon olisi sopinut vaikka millainen turvakaukalo takapenkille ja peräkonttiin vaunut sekä matkatavarat. Nykyisen autoon on sovittelemista pelkässä kaukalossakin, saati jos pitää vaunutkin saada mukaan. (Harkitsen kantoliinan hankintaa.)
Vanhoissa autoissa on puolensa. Saab Compi Coupe oli vuosimallia -85, olemukseltaan ja ajo-ominaisuuksiltaan panssarivaunun luokkaa. Bensankulutusta sai laskea 10l/100km; bensamittari heilui omiaan joten tankkaukset oli ajoitettava trippimittarin mukaan. Vaihteita neljä. Ryypyn se tarvitsi kesähelteilläkin, manuaaliryyppy sijaitsi autolle ominaisesti kuskin ja vänkärin penkkien välisessä konsolissa kuin myös virtalukkokin. Virta-avain lähti lukosta vain, jos pakki oli päällä (automallin tehdasominaisuus, ei vika), ja käyntiin auton sai jos osasi tietyllä tavalla nitkutella avainta. Tällä tiedolla pelastettiin yksi "avain ei suostu kääntymään virtalukossa" -tapaus.
Vastapainoksi autossa oli uskomattoman hyvät penkit niin edessä kuin takana. Tavaratila oli valtava, ja vielä suuremmaksi sen sai pikku kikalla: takapenkin penkkiosa siirtyi yhdestä lenkistä vetämällä eteenpäin ja nousi pystyyn etupenkkejä vasten ja selkänoja taittui eteenpäin sen tilalle, jolloin tavaratilalla oli pituutta noin 1,8m ja leveyttä auton verran. Autolla hoideltiinkin pari muuttoa. Eikä talviaikaan tarvinnut koskaan palella; kunhan auto lämpeni, sai sisälle juuri niin kuuman lämpötilan kuin sieti.
Huomattavin ulkoinen seikka autossa oli sen väri: kutakuinkin taivaansininen. Koskaan ei ollut ongelma löytää omaansa isonkaan marketin parkkialueelta. Eikä ole sen jälkeen tuottanut ongelmia minkään auton parkkeeraaminen, kun tuolla panssarivaunulla opin ajamaan. Se kun ei ollut kuullutkaan ohjaustehostimesta, joten pysäköidessä sai tosissaan vääntää rattia ja hahmottaa auton ulottuvuuksia.
Ei voi verratakaan nykyiseen pikku-Corollaan... Harmittaa oikein että myin.

Homma konkretisoitui

Ylimääräinen ultra oli torstaina, hiukan hermostutti mitä se lääkäri sanoo tuon poikasen kasvusta kun joka taholta on peloteltu että raskausdiabetes (jota minulla käsittääkseni ei edes ole) aiheuttaa sikiölle lihavuutta. Sokerit ovat olleet alle annettujen raja-arvojen, ja niihin pariin satunnaiseen ylitykseen on löytynyt järjellinen syy. Olen silloin syönyt aivan liian harvoin, mutta mitenkäs syöt kun maha on täynnä vielä monta tuntia aterian jälkeen? Neuvolassa täti epäili ilmeisesti että syön ihan liian suuria annoksia. En todellakaan; normaalistikin pienet tai korkeintaan kohtuulliset annokset ovat pienentyneet, kiitos ylisuuren kohdunpohjankorkeuden. Vatsalaukku ja muut sisuskalut ovat olleet viikkoja yhtä ahtaalla kuin keskimäärin neljä-viisi viikkoa minua pidemmällä olevalla. Tätikin sitten totesi että "etpä kyllä taida pystyä kovin paljon syömään kerralla" kun mitta oli sama kuin keskimäärin viikolla 38, ja minulla oli viikkoja 31... Ei enää onneksi pelotellut isokokoisella lapsella, kun toisin on todistettu.

Ultrassa todettiin virkeä lapsukainen. Ensimmäinen, mitä lääkäri sai näkyviin kun päätä etsi, oli jalkapohja. Lapsi siis kelluskelee toistaiseksi pää ylöspäin. Sitä ennen se oli pitkään pää alaspäin ja kaiveli varpailla kylkiluihin. Mieluummin näin päin, kunhan tajuaa kääntyä ennen kuin tila loppuu kesken.
Kasvu oli kuulemma symmetristä ja painoarvio asettui sievästi ja tarkasti suoraan mediaanikäyrälle. Se onkin näköjään ainoa asia mikä menee käyrille ja normeille tässä raskaudessa... Poikanen oli oikein mallikelpoisen vilkkaalla tuulella, ja intoutui voimistelemaan niin että mahani hytkyi. Siinä kun se oikoi ja koukisteli jalkojaan, homma konkretisoitui minulle ihan toisella tavalla kuin ennen. Aikaisemmissa ultrissa jälkikasvu on enimmäkseen nukkunut, eikä se ruudulla näkynyt kuva ole kunnolla vakuuttanut siitä, että kyseessä on tosiaan minun mahassani oleva otus. Nyt homma tuntui paljon todemmalta, kun näki ne pienet potkivat jalat ja samanaikaisesti tunsi ne kyljessään. Siellä tosiaan on joku!

...Ja sen jonkun laskettuun aikaan on kahdeksan viikkoa, eikä minulla ole oikein vieläkään selkeää kuvaa siitä, mitä tarvitaan semmoista pientä varten. Vaatteita ja vaippaharsoja löytyy jonkin verran, samoin sänky, vaunut ja turvakaukalo, mutta luulen muutakin tarvittavan. Nyt olisi kova sana sellainen "vauvantarvikkeet for dummies" opas, jossa käytäisiin läpi ne välttämättömimmät tavarat. Pitääkö esimerkiksi olla tutti, ihan varalta vain?
Noh, kuukkeli auttaa meitä avuttomia, haeskelemalla satunnaisilla sanoilla löysin oikeastaan ihan pätevänoloisen listauksen.
Turhakkeitakin listalle varmasti mahtuu, mutta enköhän nyt sen verran osaa sitä perata että tarpeelliset jäävät.

---

Eilen illalla kuulin hurjia uutisia, kun paras ystävätär soitteli ja totesi yhtäkkiä kesken muiden aiheiden odottavansa lasta. Vitsinä heitti että olivat kuulemma ottaneet vinkistä vaarin ja laittaneet tilauksen vetämään, kun kerran nauroin että teidänkin pitää ryhtyä puuhiin ja laatia leikkikaveri tuolle meidän tulokkaallemme. Ja sitten illalla ihmettelin itsekseni, että mihin katosi se nainen, joka sanoi että lapset vasta kun on ikää kolmisenkymmentä ja elämäntilanne vakaa kera omakotitalon. Liekö ruvennut se kuuluisa biologinen kello tikittämään...?
Olipa syy mikä hyvänsä, mahtavaa. Esimerkillä on näköjään valtava voima, minä kun olen kaveripiirissäni ensimmäinen lapsenodottaja. Kukahan lie seuraava, yhden vauvakuumeen potijan tiedän ainakin.

Päivänpaistetta risukasaan

Eilen tuli sukujuhlittua taas parin vuoden tarpeiksi. Mummin 90-vuotisjuhlien piti hänen omien sanojensa mukaan olla luokkaa "muutama ihminen käy kahvilla." Väkeä oli huomattavasti enemmän ja puoltakaan en tunnistanut - pitääkö ihmisen (sosiaalisten tilanteiden kirjoittamattomien lakien mukaan) tunnistaa ja tuntea omat sukulaisensa? Jos pitää, niin huonompi homma minulle. (No, eivätpä kyllä nekään tunnistaneet minua.)
Suvun puskalennätin oli toiminut totuttuun tapaan; ihmisten joukossa kierrellessäni onnitteluja tuli "nuorelle rouvalle" joka taholta. Lisäksi onniteltiin "muutenkin". Noh, näkyihän tuo poikasen aiheuttama pyöristymä ihan hyvin ainoan siistin paitapuseroni alta. Kiitokset stretchistä keksijälleen - ei tarvinnut trikoopaidassa juhlia.
Kotona käydessäni peilailin kokovartalopeilin edessä, ja totesin habitukseni muistuttavani venäläistä puunukke matrjoshkaa. Sitä nukkea, jonka sisällä on pienempiä nukkeja. (Suomessa sitä kyllä kutsutaan maatuskaksi, mutta matrjoshka se oikealta nimeltään on.) Muotoni on suunnilleen samanlainen.

Asuntoasia nytkähti sittenkin eteenpäin. Perjantaiaamuna kunnan vuokratoimistosta(!) soitettiin ja tarjottiin peräti kahta kaksiota. Toisen hylkäsin heti liian pienenä, vain vähän yli 40m2. Toinen oli 56m2, ja käytiin katsomassa sitä iltapäivällä. Koko rivitalo on tällä hetkellä remontissa, ja saatiin valita kolmesta samankokoisesta kaksiosta haluamamme. Varasimme päätyasunnon tänä aamuna. Vuokra tuntui vähän suurelta, mutta kun sitä aikansa vatvoimme ja mietimme niin tulimme siihen tulokseen että otetaan kämppä. Asunto on kuitenkin täysin peruskorjattu kylppäriä myöten, kaikki kaapistot ja lattia- ja seinäpinnat ovat ihan uudet, samoin hanat ja keittiökoneet. Pitäisi siis olla toimiva pakkaus. Kesäkuun alussa pitäisi olla muuttovalmis, ehkä jo toukokuun puolella.
Toivottavasti ei tule mutkia matkaan.

Kun ei niin ei

Näyttää siltä, että ensi kesä menee näissä samoissa vuokraneliöissä. Maanantaina kävi ilmi, että havittelemamme asunnon myyjäosapuoli ei ilmeisesti kuitenkaan tee aikomaansa omakotitalokauppaa, useammastakaan syystä. Näillä neliöillä on siis pärjättävä. Kunnan vuokra-asuntoihin laitoimme hakemuksen jo aikaa sitten, mutta mitään ei ole kuulunut - tuskin kuuluukaan. Olen kuullut vähän sensuuntaisia juttuja kyseisten asuntojen kierrosta, etten suuria odota. Asunnon saa ilmeisesti parhaiten, kun tietää jonkun olevan muuttamassa ja ilmoittaa suoraan kuntaan haluavansa kyseisen vapautuvan asunnon. Emme tunne ketään.

Olisihan se ollut kiva saada parikymmentä lisäneliötä, niille olisi ollut käyttöä. Ja oma sisäänkäynti rappukäytävän sijaan. Ja sijoituspaikka vaunuille. Nyt täytyy sovittaa ne mummeleiden rollaattoreiden ja potkukelkkojen kanssa samaan porraskäytävännurkkaan. Lisäksi täytyy toivoa ettei parku häiritse sen ohuemman seinän takana asuvaa mummelia. Tuleepahan nähtyä tämäkin (=elämä yksiössä vauvan kanssa). Onneksi on halpaa asumista, jos pitää jotain positiivista hakea. Tietää se muutamaa euroa lisää säästöön.

Nyt se alkoi

Tänään aamulla satoi viitisen senttiä lunta. Eilen oli jo niin kaunis ja keväinen ilma, että arvelin tänään olevan hyvä keli ajella Tampereelle. Niinhän sitä luuli. Onneksi eilen tänne ajeltaessa oli kuitenkin kuiva ja aurinkoinen kevätkeli.

Jokakesäinen kisakausi voitaneen katsoa alkaneen eilisestä. Onhan T värkännyt noiden autojen kanssa koko talven, mutta eilen suoritettiin ensimmäinen "autonsiirto" eli tuotiin yksi lähes valmis auto odottamaan ensimmäisiä kisoja. Tästä se taas alkaa, jokkiskisojen kiertäminen. Satoja ja taas satoja kilometrejä Hiacessa, traileri ja auto perässä. Joka vuosi kyllästyn siihen jossain vaiheessa kesää, viimeistään niissä kisoissa joissa T putoaa kahden lähdön jälkeen, kisat kestävät kaksi tuntia arvioitua pidempään ylimääräisten taukojen takia ja tarjousten käsittely ottaa kolme tuntia (ja sitten on vielä jäljellä lastaaminen ja kotimatka...). Sellaiset kisat hyydyttävät hetkessä kaltaiseni amatöörin mutteivät suinkaan piinkovaa harrastajaa. Joskus on lähdetty ajamaan kisapaikalle neljältä aamuyöstä ja päästy yöpaikkaan iltakymmenen jälkeen. Useampipäiväiset kisat jos ovat, on sitten herätty taas kuudelta aamulla ja oltu kotona puolenyön paikkeilla. Meikäläinen vetää kotimatkan sikeitä, kun (onneksi) ajokortista ei löydy paku-traileri-yhdistelmän ajamiseen oikeuttavaa kirjainta.

Tässä vaiheessa kuitenkin tuntuu vielä siltä, että voisihan sitä muutamat kisat käydä katsomassa ja kuvaamassa, riippuen olosta ja siitä, missä vaiheessa poikanen päättää tulla maailmaan.

Yhdeksisen viikkoa tässä vissiin on vielä jäljellä, eilen kyllä tiedotin T:lle että saattaa se tulla toukokuun lopussakin kun huomioidaan laskettu aika +-kaksi viikkoa. Pitää varmaan ensi viikonloppuna ottaa turvakaukalo mukaan säilytyspaikastaan vanhempieni luota. En tiedä kyllä minne sen täällä saa soviteltua, mutta pakko kai se on varalta ottaa. Seuraavasta visiitistä ei ole varmuutta, likemmäs toukokuun loppua kuitenkin varmasti menee. Ei tunnu oikein todelliselta, että laskettuun aikaan on noin 2 kalenterikuukautta. Ehkä sitten tuntuisi, jos minulla olisi sievä pinkeä pallomaha tämän pitkänomaisen ja melko matalan ilmestyksen sijaan. Nyt ymmärrän, miten on mahdollista että naiselle selviää vasta lapsen syntyessä että on ollutkin raskaana. Tämä vatsan muodonmuutos menisi helposti lihomisen piikkiin - myös ulkopuolisten silmissä, ja liikkeitä voisi hyvin kuvata termillä "ilmaa mahassa"...

Mikä ristus ny on...

...ku ei aharista?

Epäluonteenomainen olotila. Aina sitä ihminen jostain ahdistuu, mutta tänä aamuna oli oikein hyvä herätä. Nukuin katkonaisesti mutta hyvin, herätessäni en ollut tuskanhien vallassa kuten eilen, vaikka täällä lämmin onkin. Edellisenä yönä heräsin joka kerta kylkeä kääntäessäni, oikeassa kyljessä kiristää satunnaisesti jokin. Vaikea sanoa mikä se on, kyljen kääntäminen saa kämmenen kokoisen alueen ikään kuin kirvelemään ja siihen herää. Sitten kun herää ja rupeaa liikehtimään, myös jälkikasvu havahtuu hääräilemään omiaan. Toistaiseksi se on rauhoittunut nopeasti - tai sitten minä olen mennyt kanttuvei sitä ennen.

Äitimuori hoksautti eilen, että tee inventaario siitä mitä vauvantarvikkeita on ja mitä tarvitaan ja miten paljon. Ei sillä että tavaraa olisi paljon, ei tosiaankaan. Täällä on "hankittuna" äitiyspakkaus sekä muutama itsetehty paita ja muu vaate. Pari pussilakanaa ja kasan harsovaippoja ompelin myös. Anoppilassa odottavat 60-luvulta peräisin oleva korisänky (perintökampe) ja T:n veljentyttöjen vanha pinnasänky. Minun kotonani odottavat vaunut ja turvakaukalo, nämä on ostettu uutena kun halvalla saatiin laatutavaraa. Lisäksi jonkin verran äitimuorin alennusmyynnistä haalimia vauvanvaatteita.
Siinäpä ne. Mitä olen katsellut blogeista muiden ihmisten hankintoja, meiltä puuttuu noin kaksimiljoonaa "tähdellistä" tilpehööriä sekä muutama ihan oikeasti tarpeellinen tavara. Yksiöön vain ei haalita kaikkea mahdollista hoitopöydästä alkaen.

Meillä on kyllä ollut suunnitelmissa vaihtaa asuntoa isompaan, mutta sekin on vielä pitkässä kuusessa. On siis asennoiduttu siihen, että vielä kesälläkin asutaan tässä rakennustekniikan kukkasessa*. Meillä olisi ehkä mahdollisuuksia ostaa rivitalokaksio, mikäli nykyiset omistajat siirtyvät omakotitalosäätyyn. Muuten varmaan pysyisimme tässä, tämä on halpa (vuokra alle 300e) ja hyvällä paikalla, mutta miinuksena kahden kerroksen portaiden kiipeäminen sekä keväästä syksyyn lievästi sanottuna tukala lämpötila. Jos ulkona on +5 astetta ja aurinkoista, se tarkoittaa sitä, että meillä on +26 astetta ja erittäin tuskaista. Kesällä enemmän. Asunnon huoneen ja keittiön ikkunat ovat etelään, eikä tänne saa läpivetoa. Ikkunat ovat myös erittäin suuret, leveyttä n. kaksi metriä/lasi ja korkeuttakin reippaasti toista metriä**. Vieressä puolen metrin levyinen tuuletusikkuna.
Pienen lapsen kanssa siis erittäin hankalat olosuhteet. Isompaa vuokra-asuntoa ei löydy, ei kunnalta eikä yksityiseltä. Ei auta vaikka kunnassa selvensin että mitkä ovat nykyiset olot ja kun on lapsikin tulossa. Kunta kyllä rakennuttaa uusia rivitaloja, mutta niissä on niin pöyristyttävät vuokrat (tulisi maksamaan yli 800e/kk) ettei niihin ole mahdollisuuksia. Sattumalta löytyi yksi "ehkä myytävä" asunto, joka irtoaisi kohtuullisella hinnalla. Edellämainittua vuokrasummaa tuntuvasti pienemmällä lainan kuukausierällä asunnon saisi omakseen alle kymmenessä vuodessa. Alkoi kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta, vaikka emme mitenkään suunnitelmallisesti olekaan asuntoa olleet ostamassa.
Saa nähdä miten tuon kanssa käy, en jaksa olla kovin luottavainen sen suhteen että nykyisten omistajien talokauppa toteutuisi. Toivotaan silti.

*Tämä on osa entistä isoa päätyasuntoa (vähintään 4h+k), joka on pilkottu yksiöksi ja kaksioksi. Meillä on siis keittiö ja huone. Tämän meidän asunnon kylpyhuoneen, keittiön ja "ilmanvaihtosysteemin" on tehnyt mitä ilmeisimmin joku serkunkumminkaima, tiedättehän sellaisen Niilo Näppärän joka omasta mielestään osaa mitä vain. Muut voivat olla asiasta eri mieltä, mutta sitähän ei huomioida koska hän osaa kaiken, muut vain soittavat poskea. Niinpä meillä on...
- kylpyhuoneessa lattian kaadot niin, että suihkussa käydessä vesi hulahtaa lattiakaivon yli toiseen nurkkaan ja linnoittautuu wc-istuimen viereen.
- ilmanvaihto sellainen, että se vetää jostain asunnosta mm. ruoankäryn kylpyhuoneeseen. (Ennen kyseinen asukas myös tupakoi, mistä soittelin pää punaisena kiinteistöhuoltoon. Nyttemmin selviämme pelkällä paistetun makkaran ja ranskalaisten käryllä. Kaverin kannattaisi tarkistuttaa kolesteroliarvonsa - ja myös maksa-arvonsa, mikäli kyseinen naapuri on se, joksi luulen.)
- kylpyhuoneessa sellainen kaakelointi, jossa näkyy työn jälki tavalla, joka saisi Remontti-Reiskan itkemään.
- keittiössä hella ja vesihana vierekkäin, mikä käsittääkseni on väärä tapa. Netistä Motivan sivuilta löytyneen tiedon mukaan vesipisteen ja lieden etäisyys toisistaan tulisi olla 600-800mm. Meillä noin 6mm, eli se rako, joka jää lieden ja tiskipöydän väliin. Hana on sievästi tiskipöydän hellanviereisellä sivulla.
- huoneen puolella ei minkäänlaista äänieristystä naapuriin. Joulun alla mummeli kärsi ilmeisesti unettomuudesta ja harjoitteli kirkkokuoron joululauluja seinän takana vajaan tunnin välillä klo 0.10-1.00.

**Säleverhoja kun kyseltiin, firmassa lyötiin hanskat tiskiin että ei onnistu, meidän koneella ei saa tehtyä niin leveitä.

Emme enää elä kivikaudella, emmehän?

Joskus soisi noiden terveydenhoidon ammattilaisten pitävän suunsa kiinni. Tai ainakin miettivän ensin, onko lausunto tarpeellinen. Tammikuun lopulla oli ultra, jossa todettiin jälkikasvun mittojen vastaavan raskausviikkoja lähes päivälleen. Siitä kaksi viikkoa eteenpäin neuvolassa mitattiin sf-mitta (tietämättömille tiedoksi: mittanauhalla vatsan päältä), joka meni kaikkien käyrien yli ja reippaasti. Siitähän täti loihe lausumaan moittivalla äänellä että kyllä nyt on tosi isokokoinen lapsi tulossa. Että jotain on kyllä vialla. Vaikka rakenneultrassa toista kerrottiin.
Sitähän olikin kiva sitten miettiä: voiko olla jotain vikaa vaikka ei pitäisi? Kuuden viikon pähkäily selvitettiin viidessä minuutissa uudessa ultrassa: mitat vastaavat täydelleen viikkoja. (Täällä tarjotaan kaikille neljä ultraa, joista kaksi seulontoja ja toiset kaksi lähinnä koon tarkistuksia + synnytystapa-arvio.) Lääkärikään ei juuri pannut painoa terveydenhoitajan mittailuille, totesi vain että ennen niillä oli jotain virkaa kun ei ollut ultraa, saatiin selville mm. monisikiöisiä raskauksia ja muuta vastaavaa. Nykyään moinen menetelmä on hieman kivikautista teknologiaa. Meillä on sikäli hyvä tilanne, että tekevät useamman ultran, mutta entäs jos ei niin olekaan? Saako neuvolantäti puhua puutaheinää ja heittää parit vesiperät ja aiheuttaa sillä sitten hirmuisen stressin ja huolen loppuajaksi, jos ei ole varaa mennä yksityiselle sektorille tarkistuttamaan tilannetta? Vai saako sitten lähetteen ihan kuntapuolellekin? Toivottavasti.

Minun pitää käydä näyttämässä mahaa vielä useammin, kun oli hienoista häikkää sokerirasituskokeen arvossa. Siis vain yhdessä. Ei mitään ongelmia kotiseurannassa eikä siis myöskään jälkikasvun koossa, mutta silti antoivat uuden ajan kolmen viikon päähän. Hyvähän se on että seurataan, jotenkin vain tuntuu että onko se niin tarpeellista kun ei ole ongelmia? No, minähän en köyhdy kuin polimaksun verran (ja KELA korvaa jotain niistä käynneistä kun ovat naapurikunnassa), että kai sitä voi käydä kurkistamassa mitä se jälkikasvu tekee. Sen nyt kyllä tietää muutenkin; kaivelee varpailla kylkiluiden välissä tahi potkii rakkoa. Kumpikin tekee häijyä.

Helpolla olen päässyt tähän mennessä. En tunne kokeneeni juuri mitään ns. tyypillisiä vaivoja, joita propagandan mukaan pitäisi olla. Oireet, joita minulla on raskaudesta ollut, ovat

• lievä kokopäiväinen pahoinvointi noin viikot 7-12
  
• kokoaikainen sitrusten ja kiivien himo
  
• kerran ilmennyt himo a) mansikkajäätelöön ja b) mahdollisimman happamaan sitruunamehuun
  
• hieman pahentunut närästys (kärsin tästä normaalistikin noin neljänä päivänä viikossa).

Siinäpä ne. Ei kipuja, ei kolotuksia. Ei mielialanvaihteluita, ei isoa mahaa. Hyvin mahdun normivaatteisiin - ja nyt on alkamassa raskausviikko 30. Saa nähdä milloin näytän muultakin kuin lievästi lihoneelta. Siltä nimittäin tämä esiin tunkenut maha peilistä katsoen näyttää, ei miltään kauniilta kumpareelta kuten neuvolan esitteissä... Noh, äitini vietti viikon sairaalassa ehkä viikkoa-puoltatoista ennen laskettua aikaa kun minua odotti, ja muut naiset olivat kyselleet että ihanko totta meinaat tuosta mahasta lapsen tekaista? Ehkä se on sukuvika ettei tule valtavaa valasta. Toivottavasti on. Tai sitten minä paisun loppuviikoilla tuplasti sen mitä nyt. Jännä nähdä...

Olihan taas turhaa jauhantaa.

On se vain kivaa täällä maalla

Maalla asumisessa on monta etua. Tuli tuossa mieleen, että voisipa päiviensä ratoksi yrittää saada kynsiinsä uusimman Harry Potterin. Olen lukenut vuosien mittaan ne kaikki, lähinnä siksi, että aikoinani pelasin Älypäätä, joka kaatui aina siihen etten osannut yhteenkään H.P.-aiheiseen kysymykseen vastata oikein. Haalin sitten kirjat veljen hyllystä ja lukaisin ne (silloin neljä osaa) alle viikossa läpi. Älypään pelaaminen jäi sittemmin, mutta huvin vuoksi olen muutkin osat lukenut.
En osaa sanoa ovatko nämä mitään kaunokirjallisia klassikoita, mutta hyvin kirjoitettuja ja viihdyttäviä teoksia kaiken kaikkiaan. Minulta ei yleensäkään kannata kysyä mitään syvällistä kritiikkiä mistään kirjasta, en osaa muotoilla mielipiteitäni älykkääseen muotoon, saati sitten ruotia ummet ja lammet "henkilöiden kehityksestä" tai muusta. Minusta kirja on hyvä, kun se viekoittelee istumaan nojatuolissa ja uppoutumaan tarinaan - oli kyseessä sitten elämäkerta tai fiktiivinen kuvaus.
Lukemisen sivussa metsästän kirjoitusvirheitä. Yhdessä kirjassa asiat "kuullostivat" ja toisessa laskettiin "sekuntteja". Olisi mielenkiintoista tietää, mitä näiden kirjojen oikolukijat ovat tehneet kun olisi pitänyt tehdä töitä.

Niin. Se maalla asumisen etu. Kirjaston varausjonossa oli tasan yksi varaus ennen minua. Kuriositeettina mainittakoon että Tampereella, jossa ennen kirjastoa käytin, jonossa oli 114 varausta. Muutenkin täällä saa uutuudet hyppysiinsä paljon aiemmin kuin Tampereella, siitä täydet pisteet pikkuiselle kirjastollemme.

Asiasta ja sen vierestä

Tänään näköjään viikkoja 26 ja 3 päivää. (Ähä, en tiennyt, lunttasin tuosta yläreunasta.) Totean, että nyt minulla alkaa olla vähän vatsaa*. Näkyy erityisen hyvin istuessa. Ja tiukka trikoopaita päällä. Neuvolan jakaman propaganda-aineiston mukaan joskus näillä paikkeilla pitäisi sikiön liikkeiden ruveta hiljoksiin tuntumaan myös vatsanahan ulkopuolella. Täällä ovat tuntuneet jo kuukauden ajan. Ja näkyneet lähes saman verran - nyt näkyy jo vaatteiden päällekin kun jälkikasvu intoutuu sätkimään ja vaihtamaan asentoa. En tiedä mikä ruumiinosa milloinkin on asialla, mutta näky on mielenkiintoinen kun vatsa vaihtaa muotoaan pyöreästä kulmikkaaseen. Kyljellään makaaminen tuntuu olevan sopivin mellastusasento; toisessa kyljessä tuntuvat ilmeisesti jalat ja toisessa kädet, välillä tehdään voltti ja sitten taas tulee kantapäästä kylkinahkaan. Meuhkatkoon kun vielä voi, kohta käy tila ahtaaksi...

*Minulla ei missään tapauksessa ole "masua" kuten ilmeisesti suurimmalla osalla odottajista. Minulla on vatsa. Masu voi olla vauvalla tai pikkulapsella, muttei aikuisella ihmisellä.

Huomenna pitäisi mennä naapurikaupunkiin labrakäynnille. Täällä takahikiän perämetsässä on kyllä mahdollisuus käydä labrassa, mutta kaikkia kokeita ne eivät tee. Ei siis muuta kuin aamulla seitsemältä autoon ja hurautus naapurikaupungin puolelle. Takahikiälle siis. Sielläkään ei voi kaikkea raskauteen liittyvää hoitaa, vaan loput on järjestetty toiseksi lähimmässä isossa kaupungissa. Lähin iso kaupunki, jossa niitä voisi hoitaa, kuuluu eri maakuntaan ja siis eri sairaanhoitopiiriin. Että ajahan vain vielä pidemmälle, ähäkutti. Byrokratia. Järjenkäyttö on poissuljettua. Pöh. Ja sitten Helsingissä kehtaavat itkeä, kun eivät pääsekään juuri sinne Kätilöopistolle vaan joutuvat Naistenklinikalle (tai vastoinpäin). Meillä ajetaan toistasataa kilometriä että päästään edes synnytyssairaalaan. Revi siitä huumoria. (Noh, Lapissa ajavat neljäsataa kilometriä, että ihan hyvinhän tässä silti on asiat.)

Vihertävää jauhantaa

Viime perjantaina olin niin tarmokas, että ennen kymmentä aamulla olin pessyt koneellisen pyykkiä (tahtoo sanoa: laitoin pyykit ja aineet koneeseen, suljin luukut ja väänsin ohjelman päälle sekä vein kuivumaan) ja vaihtanut kahden kotikukan* mullat. En tiedä tykkäsikö kuningaskissus huonoa, se näyttää jotenkin nuukahtaneelta. Tai sitten käsittely irroitti toisiinsa tarttuneet varret ja ilman toistensa suomaa tukea ne nurjahtivat. Jompi kumpi. Aika näyttää mitä se tekee. Jos se kuolee, haen anopilta uudet pistokkaat. Anopilla on sellainen reilun metrin halkaisijaltaan oleva kissus. Se (kasvi) ei huomaa mitään jos sitä vähän harventaa.

*eräs kaveri sanoi kotikukka, kun ei millään muistanut oikeaa sanaa (viherkasvi)

Kissuksen lisäksi uuden purkin sai limoviikuna. Hain äsken hetken mielijohteesta sille hoito-ohjetta, ja totesin pitäneeni sitä aivan väärässä paikassa. Puolivarjon sijaan se on nakottanut etelänpuolen ikkunalaudalla, enkä ole muistanut kastellakaan tarpeeksi (lannoituksesta ei tässä yhteydessä maksa vaivaa edes puhua...) Meillä kasvit saavat vettä sitten kun osaavat pyytää sitä kauniisti, ja "kukkaruokaa" olen antanut niille viimeksi joskus Tampereella (muutosta on kohta vuosi). Pitää varmaan sijoittaa se limoviikuna toisaalle. Yksiössä vain on vähänlaisesti valikoimaa sijainnin suhteen. No, ehkä se menestyy kirjahyllyn päällä.

En todellakaan (valitettavasti!) ole samanlainen viherpeukalo kuin mummini, joka kukittaa samaa amaryllista pari joulua peräkkäin, ja jonka en ole koskaan kuullut saaneen yhtään kasvia (niin viher- kuin kukkivaakaan) hengiltä. Äitini haki viime vuonna mummilta pistokkaita nukkumatista, jonka oli itse vienyt joskus parikymmentä vuotta sitten mummille, kun ei sitä halunnut pitää. Minulla suurin saavutus lienee pari vuotta hengissä sinnitellyt kasvi. Jos siis puhutaan sellaisesta kasvista, jota pitää oikeasti hoitaa, toisin kuin ne joita minulla enimmäkseen on. Kirjovehka ja herttaköynnösvehka tuntuvat pysyvän hengissä "vettä sitten kun lehdet rullautuvat" -metodilla. Ainakin ovat sinnitelleet vuodesta 2002.

Haluaisin kyllä tänäkin vuonna yrittää kesäkasvien kasvatusta. Minulla on sitä "parvekekuopsutusta" varten hankittuna lasten puutarhatyökalusettikin, jossa on pikkupikkulapio ja pikkupikkuhara sekä pari muuta tykötarvetta. Aikaisempina vuosina menestys on ollut heikonlainen, mutta ehkä jo tänä vuonna saan ne pahuksen tomaatit sirkkalehtivaihetta pidemmälle. (Toivoa sopii...) Parhaiten parvekkeella (silloin kun meillä oli parveke) menestyivät elämänlanka ja ruusupapu, molemmat kukkivat. Ja sitten se kääpiökukkainen orvokki, joka kukki vielä syyskuussakin. Sen kyllä ostin valmiina taimena. Sen sijaan unikot, krassit ja ties mitkä muut kokivat surullisen lopun. Minulla taitaa vihertää vain pikkusormen kynnen kärki...

Odottelen kirjaston avautumista. Taidan hakea yhden luottoteoksistani, Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen. Luin parissa viikossa Christian Jacq'n Ramses-sarjan mutta ei se oikein iskenyt. En kuitenkaan jättänyt kesken. Kyllä Waltari on aina parempi.
En koskaan jätä kirjoja kesken, jollei tapaus nyt ole täysin toivoton. Luen vaikka hampaat irvessä loppuun; saattaahan se yllättää vaikka viimeisellä sivulla. Ja luen kirjan järjestyksessä alusta loppuun, toisin kuin vanhempi käly (miehen veljen vaimo) tekee: lukee ensin lopun jottei tarvitse lukiessa jännittää miten käy. Ei onnistuisi minulta, minusta siinä häviää nautinto koko hommasta. Kun kirjailija on kerran tarkoittanut että vasta lopussa selviää miten käy, miksi mennä sorkkimaan järjestystä? Joku roti se hommassa olla pitää.

Pitkästyy nyt jo

Ajattelin lähteä kauppaan, sinne kylän toiseen jonne on vähän pidempi matka. Sitten avasin verhot ja katsoin lämpömittaria sekä ikkunasta ulos. Lämpötila on +0.4 ja räntää sataa melkein vaakasuoraan. Ihan kuin lunta ei olisi jo tarpeeksi muutenkin, täällä lumensyvyys on Ilmatieteen laitoksen lumikartan mukaan 25-50cm. Eksakti määrä ei ole tiedossa, mutta ihan riittävästi minun mielestäni. Viime yön mittaan sitä on tullut melkein 10cm lisää, ja ties miten paljon on vielä luvassa.

Kirjastossakin pitäisi käydä, luin jo kaiken mitä lainasin viime viikolla. Se aukeaa kymmeneltä, hellittäisiköhän tuo pyry siihen mennessä? Räntää se vielä näyttäisi olevan, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että vettä siinä on reippaasti seassa. Takuuvarma konsti kastella kaikki vaatteet on lähteä tuonne rämpimään. Ehkä odottelen. Ja odotellessa pakkaan vaikka tavarat viikonlopun reissua varten. Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole. Oma vika; mitäs nousen ylös kun T lähtee töihin. Ei vain huvita maata sängyssä hereilläkään, joten kun herää klo 6.15 eikä saa enää unta, tulee päivistä melko pitkiä. Ajatuksena nukkuminen puoleenpäivään ei silti houkuttele sen enempää, sitten tuntuu siltä kuin olisi tuhlannut päivänsä.

Olen toista päivää sairaslomalla ja jo pitkästynyt. Keskiviikkona minulle kirjoitettiin kolmen viikon sairaslomalappu, ja sen päätyttyä tilannetta katsotaan uudelleen. Tuskin tässä enää töihin on paljon asiaa.
Kyseinen lääkärikäynti oli oikein positiivinen kokemus näiden muiden terveydenhuollon kukkasten jälkeen. Saattoi johtua siitä, että kävin työterveyshoitajan lähettämänä yksityisellä lääkäriasemalla, firma kun ostaa kaikki lääkäripalvelut yksityiseltä sektorilta. Lääkäri kuunteli ja kyseli, ja sain siinä sairaslomalapun lisäksi diagnoosit kahteen minua pidempään rieponeeseen ja varsin ikävään vaivaan. Olo oli todella helpottunut kun lähdin ajamaan kotiin. Löytyy siis vielä sellaisia terveydenhoitoalalla työskenteleviä, jotka jaksavat kuunnella. Jos olisin rikas siirtyisin yksityispuolelle, mutta en ole, joten se siitä. Ehkä joskus.

Edit iltapäivällä: Pitkästyneisyyden astetta kuvannee se, että värkkäilin tuohon yläreunaan laskurin, sorruin moiseen akkain hömpötykseen siis minäkin. Mikähän kohta päästäni on pehmennyt?

Älä puhu, ei kiinnosta

Jotenkin tuntuu siltä, ettei kukaan yritä eikä haluakaan yrittää ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ja ei, nyt ei ole kyseessä mikään hormonien aiheuttama ”vartti naurua ja vartti itkua” –tyyppinen kohtaus. Minä kun en ole kärsinyt mielialanvaihteluista lukuun ottamatta kahta viikkoa ihan alussa, toisin kuin ne neuvolassa pelottelivat. Että kuuluu asiaan olla yhtä mieltä ja seuraavassa hetkessä ihan päinvastaista. Ei ole täällä näkynyt. Hormoneilla vain on niin kätevä kuitata kaikki. Myös se, jos toinen on koko ajan väsynyt ja surullinen.

Yritän selittää mitä ajattelen, miltä minusta tuntuu, ja ihmisiä kiinnostaa ainoastaan se, miten jälkikasvu mahassa voi. Mitäs luulisitte? Sätkii, kiitos kysymästä. Ei sillä mitään hätää siellä ole, mutta minulla voisi olla asiaa. Hukkaan heitettyä energiaa, mutta tulipahan puhuttua lämpimikseen. Sama toistuu niin siviilissä kuin terveydenhuollon parissakin. Kohdalleni on sattunut kaksin kappalein ei-niin-empaattisia terveydenhoitajia, jotka menevät käynnit määrätyllä rutiinilla ja tiukasti aikataulussa. Paras (tai pahin) esimerkki oli se, kun ensin pääsin vastaanotolle noin kymmenen minuuttia myöhässä, osa vastaanottoajasta kului papereiden kanssa säheltämiseen, ja kun lopussa yritin kysyä jotain, niin minua luotsattiin jo ovesta ulos kun seuraava odotti vuoroaan. Puolen tunnin käynti kutistui siis vajaaseen kahteenkymmeneen minuuttiin, jossa tärkeintä tuntui olevan syynätä ettei vain ole tullut lisää painoa, kun lähtötilanne oli reippaahkosti plussan puolella, ja tiukata, että menemmehän varmasti rakenneultraan. Näiden ns. vapaaehtoisten seulontojen vapaaehtoisuudesta voisin sanoa pari sanaa, mutta en nyt jaksa. Tuollekin käynnille kyllä vetää vertoja viimekertaisin, jolloin oli kaksi asiakasta yhtä aikaa, terveydenhoitaja juoksi kahden huoneen väliä ja minua tutki joku harjoittelijanplanttu. Jolta vei kymmenen minuuttia löytää sydänäänet (eivät löytyneet ennen kuin sai vähän apua).

Ei siinä paljon jutella miltä tuntuu ja mitä ajattelee, fyysinen puoli se ratkaisee miten odotus sujuu. Ainakin täällä.
Kateellisena olen lukenut, kun ihmiset kertovat kuinka heillä on mukava ja keskusteleva terveydenhoitaja. Olisipa täälläkin. Kai se on pikku hiljaa ymmärrettävä, että täällä odottaja on vain yksi jalostuseläin muiden joukossa, ja lakattava toivomasta muunlaista kohtelua. Näillä nurkilla kun on lehmiä enemmän kuin ihmisiä, että jalostusasiat ovat kyllä hallussa.
Olkaa onnellisia te, joilla on toisin. Minä yritän selvitä tästä jotenkin.

Huono odottaja

Suoritin tässä aamutuimaan jo pieniä korjaustoimenpiteitä. Suurensin yhdet jo kertaalleen pienentämäni farkut ratkomalla osan ommelluista pienennyslaskoksista auki jotta sovin tuon kasvaneen mahan kanssa säädyllisiin pukineisiin. Viitisen minuuttia mattopuukolla näpertämistä ja taas on yhdet käyttökelpoiset housut. Yritän välttää äitiysvaatteiden sovittelua ja ostamista viimeiseen saakka. Ei kiitos. Älkääkä muuten lausuko minun kuulteni sanaa mammavaate, jollette halua aiheuttaa pahoinvointia ja kuulla saarnaa siitä, miten älyttömiä sanoja sitä odottajat käyttävät.

Ei sillä että maha olisi kovinkaan paljon kasvanut. (Töissä kukaan ei tietäisi minun odottavan lasta jo kuudennella kuulla, jollen olisi kertonut; oli pakko kertoa etteivät ihmettele kevennettyjä työtehtäviäni ja rupea juoruamaan omiaan.) Kasvu on ilmeisesti tapahtunut enimmäkseen sisäänpäin, nyt se on pikku hiljaa ruvennut pulpahtamaan pintaan. Ruumiinrakenteenikin on omiaan hämäämään; olisihan se näkynyt aikapäivää sitten, jos olisin missimitoissa. Kun en ole, sitä on huonompi huomata. Elän toivossa etten kovin suurta mahaa saisikaan.

Tänään pitää käydä jälleen syyningissä neuvolassa. Jotkut tuntuvat odottavan näitä käyntejä, minä menen pitkin hampain. Niille tuntuu olevan tärkeämpää se, mitä painan (tilanne edelleen -4kg lähtöpainosta) ja mikä on verenpaineeni kuin se, mitä päässäni liikkuu. Toistaiseksi käynnit ovat olleet linjaa päivää-näkemiin. Enkä minä viitsi kysyä mitään, ettei tule tehtyä tyhmiä kysymyksiä. Pitävät vielä avuttomana.

Tänään pitäisi illalla mennä myös ns. perhevalmennukseen, joka on naapurikaupungissa, 25km suuntaansa. Siellä on muistaakseni kolme tai neljä kertaa, yksi on isossa kaupungissa, jonne on matkaa 111km. Eikä voisi vähempää kiinnostaa koko touhu; pitkin hampain siis sinnekin. Kai siellä on pakko käydä, mutta kukaan ei voi odottaa minulta sen enempää. Minulla on kuulemma epäkypsä suhtautuminen tällaisiin asioihin, mutta minkä minä sille voin että inhoan kaikkia vastaavia tilaisuuksia. Etenkin tällaisia, jotka liittyvät raskauteen. En vain kuulu niihin, jotka ovat haltioissaan asiasta (valmennuksesta tai raskaudesta, ihan oman valintasi mukaan). Totta kai minä haluan lapsen, mutta en tätä vouhotusta. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että joudun samaan huoneeseen useamman raskaana olevan naisen kanssa. Eikö näitä juttuja voisi käydä nettikurssina?
Olen huono odottaja, tiedetään. Lapsen liikkuminen vatsassa aiheuttaa paremminkin epämukavuutta kuin ”oi, se liikkuu, ihanaa” –fiilistä, ja euforia, jota tässä pitäisi kai tuntea, on aika kaukana. Jos jonkun mielestä on ihanaa että virtsarakkoa potkitaan, sopinee tutkituttaa jotain.

Kysymys: saako raskaudesta kirjoittaa negatiivisia asioita, vai ovatko vain pastellisävyiset ihkujutut sallittuja?