Selvittiin siitäkin

Mietin tuossa eilen illalla reilun kahden kuukauden takaista sairaalakeikkaa. Pahempia traumoja ei liene jäänyt, kun pohdin vain sitä että menisikö kaikki seuraavallakin kerralla yhtä juohevasti. Pitkähkö projektihan se tosin oli, niin kuin raskaus aina, mutta helpohko lukuun ottamatta hienoista verenpaineen nousua ja sokerien tarkkailua. Verenpaine meinasi aiheuttaa passituksen KYS:aan, mutta lapsi ehti ensin. Sokerit pysyivät rajoissa, mitä nyt muutama satunnainen heitto tuli.

Synnytyskin oli helpompi kuin pelkäsin. (Ei, nyt ei tule täydellistä kertomusta, googlettakaa uteliaat hakusanalla synnytyskertomus jos verta ja suolenpätkiä kaipaatte.) Vesien menosta lapsen syntymään meni kuitenkin pitkään, noin 22 tuntia, joten vähän meinasi väsymys iskeä loppuvaiheessa. Tunnustan, että loppuvaiheessa aina hengitystauoilla paruin etten jaksa. Jaksoin kuitenkin. Mahtoi naapurisalien ensikertalaisilla (2kpl) olla kivat oltavat kun kuuntelivat sen kolme varttia moista kailotusta. Lapsen maailmaan auttanut yövuoron kätilö totesi että "kova suoritus, voit taputtaa itseäsi olalle, täällä 80% ensisynnyttäjistä ottaa epiduraalin"; vedin show'n läpi pelkän ilokaasun voimin. Noin neljän tunnin ajan maski ja minä olimmekin erottamattomat ystävät. Miehen mukaan olen ollut hyvässä tuiterissa, kommentoinut sekavia radion kappaleista ja laulanut mm. "korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kolo". Radiosta tuli muuten ainakin yksi kappale tuona aikana: SubUrban Triben Frozen ashes. Tuli niitä ehkä muitakin. En muista. Olin pihalla kuin lumiukko.

Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli iltavuoron kätilön vakaumus siitä, että tarvitsen epiduraalin. Jokaiseen anestesialääkärin kutsumisehdotukseen vastasin "ei vielä, katotaan kohta uudestaan". Kätilö halusi laittaa minut jo valmiiksi ringertippaan, että kun sitä kumminkin tarvitaan. Annoin laittaa pussin kiinni kanyyliin, olin jo valmiiksi antibioottitipassa. Letku sinne tai tänne, ei haittaa. Sain lopulta melkein tapella siitä, että en tarvitse epiduraalia. Pärjäsin mielestäni ihan hyvin, 1-10 asteikolla kipu oli 7, kun sitä mietin. Onneksi yövuoron kätilö tuli ja tarkasti tilanteen, selvitti reippaasti edeltäjälleen että "tässä mitään puudutuksia enää laitella, nyt vain odotellaan vähän vielä." Huh, selvisin ilman sitä selkärankapiikkiä. Minulle on kerran elämässäni laitettu joku selkäydinpuudutus, murtuneen ja leikkauksessa kokoon ruuvatun nilkan takia joskus vuonna miekka ja kivi, ja toista kertaa en halunnut sitä kokea. Ajattelin koko ajan että kestän vielä pikkuisen kovemman supistuksen ja sitten pyydän sen. Sitten se lapsi olikin jo tulossa, eikä yhtään pikkuisen kovempaa enää tullut.

Hengissä selvisin, vaikkakin äärimmäisen uupuneena. Edellisen yön unet jäivät kahteen tuntiin... ja tämän lapsen syntymän viikonpäivän muistan varmasti aina. Perjantai ja 13. päivä. Mahtaa lapsi joskus todeta että olis nyt äiti odottanut vielä kolme varttia kun melkein vuorokauden jo kesti.

Se nukkuu sittenkin

On ollut vähän hektistä viime viikkoina. Tytär on harjoitellut huutamista ja kitinää kokopäivätoimisesti, nukkumisestakaan ei ole tullut mitään. Neuvolalääkäri veikkaili koliikkia, mutta käsittääkseni koliikkihuuto ilmenee iltaisin ja paljon pahempana kuin meillä tapahtunut äänijänteiden verryttely. Epätoivo siinä oli jo perjantaina iskeä, sängyssä parkuivat rinnakkain niin äiti kuin lapsikin. Viikonloppuvisiitti vanhempieni luona kuitenkin pelasti tilanteen; pienimuotoisen "lapsenhoitokuulustelun" jälkeen äitini totesi että ei tällä mikään koliikki ole (kokemuksen syvä rintaääni puhui, allekirjoittanut on ollut koliikkivauva), tämä on vain yliväsynyt.
Sen jälkeen minut passitettiin viettämään omaa aikaa ja mummu rupesi hoivailemaan lapsukaista. Kahden päivän "puoli tuntia hereillä, sitten torkuille" metodin jälkeen sain mukaani aivan kuin uuden vauvan. Kätinä ja huuto vähenivät noin 90%, minkä lisäksi nyt nukutaan kuten vauvan kuuluukin. Onneksi äitini on sen verran nuori, ripeäotteinen ja toimelias että jaksaa ja viitsii auttaa avutonta. Veljen kanssa tuumittiin että äiti on ruvennut täysipäiväiseksi jos ei ehkä ihan täysipäiseksi mummuksi. Mikäs siinä, alle viisikymppisenä jaksaa hyvin.

Sitten muuta. Olen alkanut harkita tulevaisuutta. Minulla on auttamattomasti vanhentunut koulutus, joten sille alalle ei liene todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Tietotekniikka-ala menee eteenpäin valonnopeudella, ja omat tietoni ovat vuosia vanhoja. Jotain muuta on siis keksittävä. Varastotyö tuo ehkä säännöllisen tilinauhan, muttei täytä mielekkyysvaatimuksia. Haluan työn, jossa on jonkinlaiset vapaudet päättää omista tehtävistään sekä työajoistaan ja tilaa luovuudelle, omille mielipiteille ja näkemyksille. Nämä kriteerit täyttyvät yrittäjyydessä, jos vain valittu ala sen antaa myöten, ja kohdallani näin olisi. Tarvitsisin vain vähän tietopuolista koulutusta, mielellään kurssimuotoista, jossa halutut asiat käytäisiin tiiviillä tahdilla läpi. Pitää selailla koulutustarjontaa netistä, harmi vain kun täältä periferiasta on pitkä matka joka paikkaan. Lapsen kanssa joutuu miettimään asioita toisella tavalla kuin yksin, mutta eiköhän sitä jonkinlaiseen ratkaisuun päästä sitten jos tarvetta on.

Mökkihöperöitymisen ensimmäinen aste

Alan tulla hiljoksiin mökkihöperöksi. Ainoa aikuiskontakti nykyään on oma mies, joka sekin on töissä seitsemästä puoli neljään. En tunne täältä ketään. Töissä oli yksi hyvä tyyppi jonka kanssa jutunjuurta riitti kaikesta, mutta hän on a) muualla asuva ja b) ihan toisenlaisissa kuvioissa elävä mies, joten ei siitä sen suurempaa kaveruutta tullut. Haluan pois täältä, jonnekin muualle. Ei täällä edes ole "vertaistukea" saatavilla, kun kunnan syntyvyysluku on noin 30 lasta vuodessa, ensisynnyttäjiä ihan vain muutama. Ei sillä, että vieläkään ymmärtäisin miksi pitäisi kaveerata jonkun kanssa vain siitä syystä, että molemmilla sattuu olemaan lapsia, mutta tässä tilanteessa kelpaa kohta mikä vain seura. Jos siltä vain saa vähintään kymmenen sanan lauseita ja älyllisiä vastauksia. Pelkää "hääää" ja "iiih" kun käy tylsäksi pitemmän päälle.

Välillä tuntuu siltä ettei jaksa. Kun lapsi huutaa viisi tuntia putkeen, alkaa mieleen hiipiä vähemmän hyviä mietteitä.

Onneksi huomenna on tulossa vieraita, velipoika soitteli armeijan harmaista että sopiskos tulla kylästelemään. Sillä taas kummasti menee muutaman päivän. Pienestä se on tämä ihmisen elämä kiinni.

Hyvä äiti vs. huono äiti

Tässä viikkojen mittaan on tullut ajateltua äitiyttä, niin yleisesti kuin omalla kohdallakin. Mitä on hyvä tai huono äitiys, entä millainen on hyvä tai huono äiti? Erinäisiä nettisivuja ja lehtiä lueskellessa tulee väistämättä siihen tulokseen, että hyvä äiti on sellainen, joka käyttää lapsellaan kestovaippoja jo laitoksella ettei lapsen iho vahingossakaan joudu tekemisiin suoraan sielunvihollisesta lähtöisin olevien kertakäyttövaippojen kanssa. Hyvä äiti on sellainen, joka unohtaa oman elämänsä välittömästi positiivisen raskaustestin jälkeen. Hyvä äiti on se, joka hyrisee onnesta imettäessään, eikä unelmoikaan antavansa lapselle rintamaitoa pullosta - saati sitten korviketta. Hyvä äiti ei jätä lastaan hetkeksikään yksin huutamaan, vaan tinkii omista tarpeistaan kuten vessakäynneistä ja syömisestä hyssyttelyn vuoksi. Hyvä äiti ei koskaan tympiinny lapsen mahavaivaitkuun.
Näin meillä: Lapsella on kestovaipat päivisin, mutta öisin ja autossa paperivaippa. (Ei tuo näytä niistä rikki menneen, mutta ehkä kahdeksantoista vuoden päästä se on terapian tarpeessa kun joutui olemaan paperivaipoissa osan aikaa. Mene ja tiedä.) Minulla oli oma elämä ja menot ihan synnytystä edeltävään päivään saakka*, ja nyt suunnittelen opettavani lapsen syömään myös tuttipullosta (rintamaitoa) jotta pääsisin käymään yksin jossain muuallakin kuin ruokakaupassa. Meiltä kun lähimpään ei-elintarvikeliikkeeseen on 25km. Ja se, joka ei tuskastu lapsen roikkuessa rinnoilla kaksi tuntia putkeen, nostakoon kätensä ylös. Minä en nosta. Ja kyllä, joskus olen jopa niin huono äiti, että laitan itkevän lapsen sänkyyn ja menen sinne vessaan. Muuten meitä on kohta kaksi mahavaivaista huutamassa. Yhdenkin huudossa on ihan riittävästi - joskus liikaakin.

Johtopäätös: minä en ole hyvä äiti. En silti pidä itseäni huonona äitinä; lapsi saa ruokaa, kuivia vaippoja ja sylissäpitoa. Sille jutellaan ja hymyillään, sitä paijataan ja hyssytellään. Mitään vauvauintia tai -muskaria ei ole suunnitelmissa, mutta T aikoo ottaa tytön mukaan kisoihin kunhan se vähän kasvaa ja syö "ihmisten ruokaa".

On käsittämätöntä, miten varsinkin ensimmäistä lastaan odottaville ja sen kanssa elämää opetteleville annetaan niskaan hirveä määrä paineita - yleensä kanssaäitien puolelta. Pienestäkin syyllistetään ("minä en koskaan tehnyt noin ja noin, kyllä tuosta vielä tulee ongelmia") ja jos ei vaikkapa odotusaikana jaksa iloita jokaisesta munuaiset solmuun vetävästä monotuksesta niin otsaan tulee leima "ei välitä lapsestaan". Miksi ihmeessä tämä näin menee? Miksi nainen (äiti) on naiselle susi? Miksi pitää päteä ja neuvoa, jos neuvoja ei pyydetä, varsinkin kun on itse aikoinaan itku kurkussa kuunnellut niitä pyytämättä tulleita neuvoja? Ei meistä kukaan ole täydellinen (paitsi vauvapalstoille kirjoittelijat) ja jokainen on tehnyt ja tekee virheitä (paitsi em. kirjoittelijat). Miksi siis lynkkausmieliala niitä eri tavalla toimijoita kohtaan? Samassa veneessä ollaan, samalla matkalla kohti tuntematonta tulevaa. Miten olisi pieni naistenkeskinen solidaarisuus? Jos jätettäisiin se selkäänpuukotus?

*Laskettua aikaa ja meillä myös synnytystä edeltäneenä päivänä kävin huollattamassa ja katsastamassa auton tuolla naapurikaupungissa, kiertelin kaupoissa ja olin ihan varma että yliajalle homma menee.

Kolme viikkoa

Tiskit on tiskattu, pihakukat kasteltu, orkidea on vettymässä ja lapsi unten mailla. Asunnossa rauha ja hiljaisuus. Ainakin hetken ajan. (Tuon pisteen kun sain näpättyä niin eiköhän puhelin soinut. Lehtikauppias. Jo toinen tänään. Tältäkään en tilannut mitään.)

Onhan tässä uudessa elämässä ollut totuttelemista ja opettelemista. Yllättävän äkkiä on törmännyt siihen, ettei olekaan kaikkivoipa; kun lapsi huutaa toista tuntia putkeen eikä mistään ole apua, tutustuu kontrollifriikki kädestä pitäen pelottavimpaan asiaan, tunteeseen ettei hallitse tilannetta. Muutamia päiviä ja iltoja on mennyt korviahuumaavan huudon säestyksellä, kun syödessä hotkittu ilma kurisee pirpanan vatsassa eikä osaa ulos. Kipeähän lapsi on, kyllä sen ymmärtää, mutta sitä on vaikea hyväksyä ettei voi tehdä juuri mitään auttaakseen.
Silloin kun on kaikki hyvin, niin maailmaa killistellään kuin jotain siitä ymmärrettäisiin. Hirmuisesti edistystä on kolmessa viikossa tapahtunut: alussa pirpana pysyi hereillä nippa nappa vartista puoleen tuntiin eli vaipanvaihdon ja syötön ajan, nyt hereillä kuuhistellaan parikin tuntia - ja pidempäänkin jos vatsa on kipeä.
Vielä hurjempaa on luvassa. Uskomaton on se määrä, mitä tuollainen pieni oppii asioita ensimmäisen vuoden aikana.

Eilen tyttö oli muuten neuvolan vaa'an mukaan siinä painossa, minkä lääkäri antoi syntymäpainoarvioksi. Painoarvio oli "vähintään 3700g, todennäköisemmin 3800g". Kätilö kysyi että minkä kokoinen pitäisi olla tulossa, ja hihkaisi kun lapsi oli syntynyt että "ei tämä niin iso ole, hyvä jos edes kolme ja puoli kiloa painaa". No, eihän se painanut kuin sen 3180g, ja eilen siis vaaka näytti 3710g. Silmin nähden pyöreämpi vatsa ja pyöreämmät jalat kuin laitoksella. Ja jotkut vastasyntyneet ovat viiden kilon kieppeillä, mahtaa niissä olla tekemistä, kun sitä oli tuonkin kokoisessa...

Tyttö tuli!

Odotus päättyi täsmälleen laskettuun aikaan. Perjantaina 13.6. klo 23.14 syntyi pikkuinen tyttölapsi, pituutta tulokkaalla oli 48,5cm ja painoa 3180g.

Se on ihana. Pieni ja ihana.

Poksahtaa, ei poksahda...

Laskettu aika, tuo ah niin maaginen ja kaikkia tuttuja sekä sukulaisia soittelemaan innostava päivämäärä on huomenna. Sunnuntaista asti on ollut havaittavissa lopunajan merkkejä, mutta toistaiseksi olemme poikasen kanssa samassa nahassa. Hiljalleen rupeaa riittämään tämä olotila, olisin kypsä saattamaan homman päätökseen. Jo senkin takia, että muutoin joudun ilmeisesti ensi viikolla KYSiin jonnekin kontrolliin verenpaineen takia, ja pelkona takaraivossa on että ottavatkin samoin tein käynnistykseen. Todellakaan en minnekään Kuopioon halua mennä. Näillä näkymin aika on todennäköisesti ensi viikolla, koskapa sieltä ei vielä ole soiteltu mitään, joten onhan tässä muutama päivä aikaa vielä. Jospa tämä kävisi itsestään.

Tässä on käynyt perskohtaisesti tutuksi semmoinen tosiasia, että kaikki se mitä esitteissä puhutaan ihmislähtöisyydestä ja perhekeskeisyydestä muuttuu sitten käytännön tilanteissa laitoslähtöisyydeksi ja byrokratiakeskeisyydeksi. Kuulostavathan nuo termeinä kivoilta, ja kiva niitä on varmasti esitteisiin kirjoitella, mutta totuus tahtoo aina olla hiukkasen toinen.
Sitä joutunee vielä vetämään sellaisen paljonpuhutun raskaushormoniraivokohtauksen jos ei asioita saa muuten järjestymään. Mitenkähän tuollaisen esittäminen onnistuisi, kun ei ole vielä oikeaa kohdalle sattunut?