Asiasta ja sen vierestä

Tänään näköjään viikkoja 26 ja 3 päivää. (Ähä, en tiennyt, lunttasin tuosta yläreunasta.) Totean, että nyt minulla alkaa olla vähän vatsaa*. Näkyy erityisen hyvin istuessa. Ja tiukka trikoopaita päällä. Neuvolan jakaman propaganda-aineiston mukaan joskus näillä paikkeilla pitäisi sikiön liikkeiden ruveta hiljoksiin tuntumaan myös vatsanahan ulkopuolella. Täällä ovat tuntuneet jo kuukauden ajan. Ja näkyneet lähes saman verran - nyt näkyy jo vaatteiden päällekin kun jälkikasvu intoutuu sätkimään ja vaihtamaan asentoa. En tiedä mikä ruumiinosa milloinkin on asialla, mutta näky on mielenkiintoinen kun vatsa vaihtaa muotoaan pyöreästä kulmikkaaseen. Kyljellään makaaminen tuntuu olevan sopivin mellastusasento; toisessa kyljessä tuntuvat ilmeisesti jalat ja toisessa kädet, välillä tehdään voltti ja sitten taas tulee kantapäästä kylkinahkaan. Meuhkatkoon kun vielä voi, kohta käy tila ahtaaksi...

*Minulla ei missään tapauksessa ole "masua" kuten ilmeisesti suurimmalla osalla odottajista. Minulla on vatsa. Masu voi olla vauvalla tai pikkulapsella, muttei aikuisella ihmisellä.

Huomenna pitäisi mennä naapurikaupunkiin labrakäynnille. Täällä takahikiän perämetsässä on kyllä mahdollisuus käydä labrassa, mutta kaikkia kokeita ne eivät tee. Ei siis muuta kuin aamulla seitsemältä autoon ja hurautus naapurikaupungin puolelle. Takahikiälle siis. Sielläkään ei voi kaikkea raskauteen liittyvää hoitaa, vaan loput on järjestetty toiseksi lähimmässä isossa kaupungissa. Lähin iso kaupunki, jossa niitä voisi hoitaa, kuuluu eri maakuntaan ja siis eri sairaanhoitopiiriin. Että ajahan vain vielä pidemmälle, ähäkutti. Byrokratia. Järjenkäyttö on poissuljettua. Pöh. Ja sitten Helsingissä kehtaavat itkeä, kun eivät pääsekään juuri sinne Kätilöopistolle vaan joutuvat Naistenklinikalle (tai vastoinpäin). Meillä ajetaan toistasataa kilometriä että päästään edes synnytyssairaalaan. Revi siitä huumoria. (Noh, Lapissa ajavat neljäsataa kilometriä, että ihan hyvinhän tässä silti on asiat.)

Vihertävää jauhantaa

Viime perjantaina olin niin tarmokas, että ennen kymmentä aamulla olin pessyt koneellisen pyykkiä (tahtoo sanoa: laitoin pyykit ja aineet koneeseen, suljin luukut ja väänsin ohjelman päälle sekä vein kuivumaan) ja vaihtanut kahden kotikukan* mullat. En tiedä tykkäsikö kuningaskissus huonoa, se näyttää jotenkin nuukahtaneelta. Tai sitten käsittely irroitti toisiinsa tarttuneet varret ja ilman toistensa suomaa tukea ne nurjahtivat. Jompi kumpi. Aika näyttää mitä se tekee. Jos se kuolee, haen anopilta uudet pistokkaat. Anopilla on sellainen reilun metrin halkaisijaltaan oleva kissus. Se (kasvi) ei huomaa mitään jos sitä vähän harventaa.

*eräs kaveri sanoi kotikukka, kun ei millään muistanut oikeaa sanaa (viherkasvi)

Kissuksen lisäksi uuden purkin sai limoviikuna. Hain äsken hetken mielijohteesta sille hoito-ohjetta, ja totesin pitäneeni sitä aivan väärässä paikassa. Puolivarjon sijaan se on nakottanut etelänpuolen ikkunalaudalla, enkä ole muistanut kastellakaan tarpeeksi (lannoituksesta ei tässä yhteydessä maksa vaivaa edes puhua...) Meillä kasvit saavat vettä sitten kun osaavat pyytää sitä kauniisti, ja "kukkaruokaa" olen antanut niille viimeksi joskus Tampereella (muutosta on kohta vuosi). Pitää varmaan sijoittaa se limoviikuna toisaalle. Yksiössä vain on vähänlaisesti valikoimaa sijainnin suhteen. No, ehkä se menestyy kirjahyllyn päällä.

En todellakaan (valitettavasti!) ole samanlainen viherpeukalo kuin mummini, joka kukittaa samaa amaryllista pari joulua peräkkäin, ja jonka en ole koskaan kuullut saaneen yhtään kasvia (niin viher- kuin kukkivaakaan) hengiltä. Äitini haki viime vuonna mummilta pistokkaita nukkumatista, jonka oli itse vienyt joskus parikymmentä vuotta sitten mummille, kun ei sitä halunnut pitää. Minulla suurin saavutus lienee pari vuotta hengissä sinnitellyt kasvi. Jos siis puhutaan sellaisesta kasvista, jota pitää oikeasti hoitaa, toisin kuin ne joita minulla enimmäkseen on. Kirjovehka ja herttaköynnösvehka tuntuvat pysyvän hengissä "vettä sitten kun lehdet rullautuvat" -metodilla. Ainakin ovat sinnitelleet vuodesta 2002.

Haluaisin kyllä tänäkin vuonna yrittää kesäkasvien kasvatusta. Minulla on sitä "parvekekuopsutusta" varten hankittuna lasten puutarhatyökalusettikin, jossa on pikkupikkulapio ja pikkupikkuhara sekä pari muuta tykötarvetta. Aikaisempina vuosina menestys on ollut heikonlainen, mutta ehkä jo tänä vuonna saan ne pahuksen tomaatit sirkkalehtivaihetta pidemmälle. (Toivoa sopii...) Parhaiten parvekkeella (silloin kun meillä oli parveke) menestyivät elämänlanka ja ruusupapu, molemmat kukkivat. Ja sitten se kääpiökukkainen orvokki, joka kukki vielä syyskuussakin. Sen kyllä ostin valmiina taimena. Sen sijaan unikot, krassit ja ties mitkä muut kokivat surullisen lopun. Minulla taitaa vihertää vain pikkusormen kynnen kärki...

Odottelen kirjaston avautumista. Taidan hakea yhden luottoteoksistani, Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen. Luin parissa viikossa Christian Jacq'n Ramses-sarjan mutta ei se oikein iskenyt. En kuitenkaan jättänyt kesken. Kyllä Waltari on aina parempi.
En koskaan jätä kirjoja kesken, jollei tapaus nyt ole täysin toivoton. Luen vaikka hampaat irvessä loppuun; saattaahan se yllättää vaikka viimeisellä sivulla. Ja luen kirjan järjestyksessä alusta loppuun, toisin kuin vanhempi käly (miehen veljen vaimo) tekee: lukee ensin lopun jottei tarvitse lukiessa jännittää miten käy. Ei onnistuisi minulta, minusta siinä häviää nautinto koko hommasta. Kun kirjailija on kerran tarkoittanut että vasta lopussa selviää miten käy, miksi mennä sorkkimaan järjestystä? Joku roti se hommassa olla pitää.

Pitkästyy nyt jo

Ajattelin lähteä kauppaan, sinne kylän toiseen jonne on vähän pidempi matka. Sitten avasin verhot ja katsoin lämpömittaria sekä ikkunasta ulos. Lämpötila on +0.4 ja räntää sataa melkein vaakasuoraan. Ihan kuin lunta ei olisi jo tarpeeksi muutenkin, täällä lumensyvyys on Ilmatieteen laitoksen lumikartan mukaan 25-50cm. Eksakti määrä ei ole tiedossa, mutta ihan riittävästi minun mielestäni. Viime yön mittaan sitä on tullut melkein 10cm lisää, ja ties miten paljon on vielä luvassa.

Kirjastossakin pitäisi käydä, luin jo kaiken mitä lainasin viime viikolla. Se aukeaa kymmeneltä, hellittäisiköhän tuo pyry siihen mennessä? Räntää se vielä näyttäisi olevan, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että vettä siinä on reippaasti seassa. Takuuvarma konsti kastella kaikki vaatteet on lähteä tuonne rämpimään. Ehkä odottelen. Ja odotellessa pakkaan vaikka tavarat viikonlopun reissua varten. Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole. Oma vika; mitäs nousen ylös kun T lähtee töihin. Ei vain huvita maata sängyssä hereilläkään, joten kun herää klo 6.15 eikä saa enää unta, tulee päivistä melko pitkiä. Ajatuksena nukkuminen puoleenpäivään ei silti houkuttele sen enempää, sitten tuntuu siltä kuin olisi tuhlannut päivänsä.

Olen toista päivää sairaslomalla ja jo pitkästynyt. Keskiviikkona minulle kirjoitettiin kolmen viikon sairaslomalappu, ja sen päätyttyä tilannetta katsotaan uudelleen. Tuskin tässä enää töihin on paljon asiaa.
Kyseinen lääkärikäynti oli oikein positiivinen kokemus näiden muiden terveydenhuollon kukkasten jälkeen. Saattoi johtua siitä, että kävin työterveyshoitajan lähettämänä yksityisellä lääkäriasemalla, firma kun ostaa kaikki lääkäripalvelut yksityiseltä sektorilta. Lääkäri kuunteli ja kyseli, ja sain siinä sairaslomalapun lisäksi diagnoosit kahteen minua pidempään rieponeeseen ja varsin ikävään vaivaan. Olo oli todella helpottunut kun lähdin ajamaan kotiin. Löytyy siis vielä sellaisia terveydenhoitoalalla työskenteleviä, jotka jaksavat kuunnella. Jos olisin rikas siirtyisin yksityispuolelle, mutta en ole, joten se siitä. Ehkä joskus.

Edit iltapäivällä: Pitkästyneisyyden astetta kuvannee se, että värkkäilin tuohon yläreunaan laskurin, sorruin moiseen akkain hömpötykseen siis minäkin. Mikähän kohta päästäni on pehmennyt?

Älä puhu, ei kiinnosta

Jotenkin tuntuu siltä, ettei kukaan yritä eikä haluakaan yrittää ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ja ei, nyt ei ole kyseessä mikään hormonien aiheuttama ”vartti naurua ja vartti itkua” –tyyppinen kohtaus. Minä kun en ole kärsinyt mielialanvaihteluista lukuun ottamatta kahta viikkoa ihan alussa, toisin kuin ne neuvolassa pelottelivat. Että kuuluu asiaan olla yhtä mieltä ja seuraavassa hetkessä ihan päinvastaista. Ei ole täällä näkynyt. Hormoneilla vain on niin kätevä kuitata kaikki. Myös se, jos toinen on koko ajan väsynyt ja surullinen.

Yritän selittää mitä ajattelen, miltä minusta tuntuu, ja ihmisiä kiinnostaa ainoastaan se, miten jälkikasvu mahassa voi. Mitäs luulisitte? Sätkii, kiitos kysymästä. Ei sillä mitään hätää siellä ole, mutta minulla voisi olla asiaa. Hukkaan heitettyä energiaa, mutta tulipahan puhuttua lämpimikseen. Sama toistuu niin siviilissä kuin terveydenhuollon parissakin. Kohdalleni on sattunut kaksin kappalein ei-niin-empaattisia terveydenhoitajia, jotka menevät käynnit määrätyllä rutiinilla ja tiukasti aikataulussa. Paras (tai pahin) esimerkki oli se, kun ensin pääsin vastaanotolle noin kymmenen minuuttia myöhässä, osa vastaanottoajasta kului papereiden kanssa säheltämiseen, ja kun lopussa yritin kysyä jotain, niin minua luotsattiin jo ovesta ulos kun seuraava odotti vuoroaan. Puolen tunnin käynti kutistui siis vajaaseen kahteenkymmeneen minuuttiin, jossa tärkeintä tuntui olevan syynätä ettei vain ole tullut lisää painoa, kun lähtötilanne oli reippaahkosti plussan puolella, ja tiukata, että menemmehän varmasti rakenneultraan. Näiden ns. vapaaehtoisten seulontojen vapaaehtoisuudesta voisin sanoa pari sanaa, mutta en nyt jaksa. Tuollekin käynnille kyllä vetää vertoja viimekertaisin, jolloin oli kaksi asiakasta yhtä aikaa, terveydenhoitaja juoksi kahden huoneen väliä ja minua tutki joku harjoittelijanplanttu. Jolta vei kymmenen minuuttia löytää sydänäänet (eivät löytyneet ennen kuin sai vähän apua).

Ei siinä paljon jutella miltä tuntuu ja mitä ajattelee, fyysinen puoli se ratkaisee miten odotus sujuu. Ainakin täällä.
Kateellisena olen lukenut, kun ihmiset kertovat kuinka heillä on mukava ja keskusteleva terveydenhoitaja. Olisipa täälläkin. Kai se on pikku hiljaa ymmärrettävä, että täällä odottaja on vain yksi jalostuseläin muiden joukossa, ja lakattava toivomasta muunlaista kohtelua. Näillä nurkilla kun on lehmiä enemmän kuin ihmisiä, että jalostusasiat ovat kyllä hallussa.
Olkaa onnellisia te, joilla on toisin. Minä yritän selvitä tästä jotenkin.

Huono odottaja

Suoritin tässä aamutuimaan jo pieniä korjaustoimenpiteitä. Suurensin yhdet jo kertaalleen pienentämäni farkut ratkomalla osan ommelluista pienennyslaskoksista auki jotta sovin tuon kasvaneen mahan kanssa säädyllisiin pukineisiin. Viitisen minuuttia mattopuukolla näpertämistä ja taas on yhdet käyttökelpoiset housut. Yritän välttää äitiysvaatteiden sovittelua ja ostamista viimeiseen saakka. Ei kiitos. Älkääkä muuten lausuko minun kuulteni sanaa mammavaate, jollette halua aiheuttaa pahoinvointia ja kuulla saarnaa siitä, miten älyttömiä sanoja sitä odottajat käyttävät.

Ei sillä että maha olisi kovinkaan paljon kasvanut. (Töissä kukaan ei tietäisi minun odottavan lasta jo kuudennella kuulla, jollen olisi kertonut; oli pakko kertoa etteivät ihmettele kevennettyjä työtehtäviäni ja rupea juoruamaan omiaan.) Kasvu on ilmeisesti tapahtunut enimmäkseen sisäänpäin, nyt se on pikku hiljaa ruvennut pulpahtamaan pintaan. Ruumiinrakenteenikin on omiaan hämäämään; olisihan se näkynyt aikapäivää sitten, jos olisin missimitoissa. Kun en ole, sitä on huonompi huomata. Elän toivossa etten kovin suurta mahaa saisikaan.

Tänään pitää käydä jälleen syyningissä neuvolassa. Jotkut tuntuvat odottavan näitä käyntejä, minä menen pitkin hampain. Niille tuntuu olevan tärkeämpää se, mitä painan (tilanne edelleen -4kg lähtöpainosta) ja mikä on verenpaineeni kuin se, mitä päässäni liikkuu. Toistaiseksi käynnit ovat olleet linjaa päivää-näkemiin. Enkä minä viitsi kysyä mitään, ettei tule tehtyä tyhmiä kysymyksiä. Pitävät vielä avuttomana.

Tänään pitäisi illalla mennä myös ns. perhevalmennukseen, joka on naapurikaupungissa, 25km suuntaansa. Siellä on muistaakseni kolme tai neljä kertaa, yksi on isossa kaupungissa, jonne on matkaa 111km. Eikä voisi vähempää kiinnostaa koko touhu; pitkin hampain siis sinnekin. Kai siellä on pakko käydä, mutta kukaan ei voi odottaa minulta sen enempää. Minulla on kuulemma epäkypsä suhtautuminen tällaisiin asioihin, mutta minkä minä sille voin että inhoan kaikkia vastaavia tilaisuuksia. Etenkin tällaisia, jotka liittyvät raskauteen. En vain kuulu niihin, jotka ovat haltioissaan asiasta (valmennuksesta tai raskaudesta, ihan oman valintasi mukaan). Totta kai minä haluan lapsen, mutta en tätä vouhotusta. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että joudun samaan huoneeseen useamman raskaana olevan naisen kanssa. Eikö näitä juttuja voisi käydä nettikurssina?
Olen huono odottaja, tiedetään. Lapsen liikkuminen vatsassa aiheuttaa paremminkin epämukavuutta kuin ”oi, se liikkuu, ihanaa” –fiilistä, ja euforia, jota tässä pitäisi kai tuntea, on aika kaukana. Jos jonkun mielestä on ihanaa että virtsarakkoa potkitaan, sopinee tutkituttaa jotain.

Kysymys: saako raskaudesta kirjoittaa negatiivisia asioita, vai ovatko vain pastellisävyiset ihkujutut sallittuja?

Hiljaista mutta hengissä

En ole koskaan ollut mikään päiväkirjamaanikko; kätköistäni löytyy vuonna 2002 hankittu pahvikantinen kirja, jonne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittelen muistiinmerkittäviä asioita. Välillä päivämäärien väliset ajat ovat todella pitkiä, samoin näyttää olevan laita täälläkin.
Hiljaista on mutta hengissä sätkitään.

Juuri ennen joulua sain uuden työsopimuksen, aikaisempi oli tehty vuodenvaihteeseen saakka. Jatkoa vain ei kuulunut, vaikka työvoimaa tuolla tarvitaan ja työnteosta ei kenelläkään pitäisi olla huomauttamista. Tipalla oli ettei tarvinnut usuttaa pääluottamusmiestä kyselemään asiasta; ei tarvinnut, sillä hän oli oma-aloitteisesti käynyt ottamassa asiasta selvää, pitää ilmeisesti silmällä näitä pätkäkuvioita. Hermostutti sen takia, että periaatteessa ne eivät voineet sanoa ettei töitä ole, mutta kun on tullut nähtyä maailman menoa niin mikäänhän ei ole koskaan mahdotonta. Sopimus nyt kuitenkin on kesäkuun loppuun asti, enkä varsinaisesti harmittele asiaa, vaikka osa myöhemmin tulleista saikin vakituisen paperit.

Alkukesästä voi sitten asioiden tärkeysjärjestys hitusen muuttua, kun muutostilauksen eräpäivä lankeaa. Tällä hetkellä suurin muutos elämässä näkyy siinä, että työhousujen napin ja napinläven väliin olen joutunut tekemään kuminauhajatkopalan jotta saan ne säädyllisesti päälleni, mutta odotettavissa on suurempia järistyksiä kunhan tuo ihmisenpoikanen tulee maailmaan. Ja ehkä vähän sitä ennemminkin.
Työtehtävissä pitäisi kysellä uudelleenjärjestelyjen perään, alkaa käydä raskaaksi tuo tavaroiden vastaanottotarkastus ja hyllytys. Käytäntönä kun on se, että minkä aloitat, teet loppuun, ja koskaan ei voi lavaa avatessaan olla varma sen sisällöstä. Pettävästi suoraan trukilla hyllytettävän näköinen lava voi sisältää uskomattoman määrän tavaraa, joka on nosteltava käsin. Toisessa tilassa nostaisin ne 20-40kg:n laatikot huis vaan, mutta viimeksi maanantaina jouduin purkamaan 120kpl rasvareita käsin, kun laatikkopaino oli siellä 40kg:n paikkeilla. Kotvasen se otti, meni hyvää työaikaa ihan turhaan puuhaan. Tehokkuus laskee; nyt jos pomo olisi fiksu se rupeaisi teettämään minulla niitä kevyemmän sarjan asioita, joiden tekemisestä on maristu kuukausia mutta joille ei kukaan ehdi mitään tehdä. Näkisipä vain.

Turhia meillä ei stressata tuon tulevan takia. Yksiössä yritetään näillä näkymin pysytellä. Joillekin näyttäisi (nettiblogien salalukija sekä kärjistäjä) tulevan hirvittävä vimma ostaa omakotitalo ja viidet erilaiset lastenvaunut sekä vuori vaatteita heti positiivisen raskaustestin jälkeen, ja samat ihmiset laskevat viikkoja ja päiviä kalenterintarkasti. Meillä ei ole hankittu yhtään mitään, ei edes käyty lastentarvikeosastolla. Sen verran olen tehnyt, että kävin miehen kotitilalla olevassa varastossa tarkistamassa pitikö muistikuvani siellä olevasta pinnasängystä paikkansa. Piti, niitä oli kaksin kappalein. Sen saa sieltä sitten kun tarve tulee.
Ja eilen kun työterveyshoitaja kyseli, monennellako viikolla olen, mietin pitkään ja hartaasti ennen kuin vastasin.
Tunnen itseni jokseenkin omituiseksi kun en innosta kirkuen juokse kaikkia lastentarvike- ja äitiysvaatekauppoja läpi, valokuvaa vatsaani joka viikko ja hihku kaikkien vauvojen kohdalla että voi kun suloinen, se kun näyttäisi olevan hyvin normaalia käytöstä tässä vaiheessa.
Kai tästä saa olla tekemättä numeroa?

Satunnaisia hajatelmia

Ulkona sataa lunta, vai olisiko sittenkin räntää. Eilenkin satoi, mutta ei se vielä maahan jää kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Maa on liian lämmin, ilman lämpötila taitaa sekin olla nollan paikkeilla. Öisin kai on pakkasta. Aika kylmältä silti tuntui, kun kävin aamulla kaupassa. Välillä sataa sellaisia pieniä hitusia ja välillä kintaan kokoisia lopposia. Tämä kun sataisi eteläiseen Suomeen niin liikenne taitaisi olla sekaisin. Täällä ei ole liikennettä. Mitä nyt joku nuori jolppi rällää edestakaisin Lada Nivalla tuossa kylällä. Ainoa auto joka sopii näille teille.

Oikeastaan tämä on aika hiljainen paikka. Pari kauppaa, pankki, kirjasto ja apteekki, siinäpä ne tärkeimmät. Ikkunasta on hauska seurata ihmisten toikkarointia kaupan parkkipaikalla. Ei se noin vaikeaa voi olla se ajaminen, mutta ilmeisesti on kuitenkin. Tässä on tullut nähtyä jos jonkinlaista parkkeerausmanööveria, kuin suoraan autokoulun "älä tee näin" -osastolta.
Kirjasto on olosuhteisiin nähden varsin hyvä, olen löytänyt sieltä vanhat suosikkini ja joukon uusia tuttavuuksia. Pitäisi taas käydä vaihtamassa kirjat uusiin.

Töihinkin pitäisi mennä. Joudun menemään vähän ylitöihin ensin, on miehistövajausta taas. Tuntuu muka vaikealta, vaikka työssä itsessään ei ole vikaa. Johtuneeko sitten siitä, että mahassa on omituinen olo, kun tuntuu että mielekkäintä olisi painua peittojen alle.