Huono odottaja

Suoritin tässä aamutuimaan jo pieniä korjaustoimenpiteitä. Suurensin yhdet jo kertaalleen pienentämäni farkut ratkomalla osan ommelluista pienennyslaskoksista auki jotta sovin tuon kasvaneen mahan kanssa säädyllisiin pukineisiin. Viitisen minuuttia mattopuukolla näpertämistä ja taas on yhdet käyttökelpoiset housut. Yritän välttää äitiysvaatteiden sovittelua ja ostamista viimeiseen saakka. Ei kiitos. Älkääkä muuten lausuko minun kuulteni sanaa mammavaate, jollette halua aiheuttaa pahoinvointia ja kuulla saarnaa siitä, miten älyttömiä sanoja sitä odottajat käyttävät.

Ei sillä että maha olisi kovinkaan paljon kasvanut. (Töissä kukaan ei tietäisi minun odottavan lasta jo kuudennella kuulla, jollen olisi kertonut; oli pakko kertoa etteivät ihmettele kevennettyjä työtehtäviäni ja rupea juoruamaan omiaan.) Kasvu on ilmeisesti tapahtunut enimmäkseen sisäänpäin, nyt se on pikku hiljaa ruvennut pulpahtamaan pintaan. Ruumiinrakenteenikin on omiaan hämäämään; olisihan se näkynyt aikapäivää sitten, jos olisin missimitoissa. Kun en ole, sitä on huonompi huomata. Elän toivossa etten kovin suurta mahaa saisikaan.

Tänään pitää käydä jälleen syyningissä neuvolassa. Jotkut tuntuvat odottavan näitä käyntejä, minä menen pitkin hampain. Niille tuntuu olevan tärkeämpää se, mitä painan (tilanne edelleen -4kg lähtöpainosta) ja mikä on verenpaineeni kuin se, mitä päässäni liikkuu. Toistaiseksi käynnit ovat olleet linjaa päivää-näkemiin. Enkä minä viitsi kysyä mitään, ettei tule tehtyä tyhmiä kysymyksiä. Pitävät vielä avuttomana.

Tänään pitäisi illalla mennä myös ns. perhevalmennukseen, joka on naapurikaupungissa, 25km suuntaansa. Siellä on muistaakseni kolme tai neljä kertaa, yksi on isossa kaupungissa, jonne on matkaa 111km. Eikä voisi vähempää kiinnostaa koko touhu; pitkin hampain siis sinnekin. Kai siellä on pakko käydä, mutta kukaan ei voi odottaa minulta sen enempää. Minulla on kuulemma epäkypsä suhtautuminen tällaisiin asioihin, mutta minkä minä sille voin että inhoan kaikkia vastaavia tilaisuuksia. Etenkin tällaisia, jotka liittyvät raskauteen. En vain kuulu niihin, jotka ovat haltioissaan asiasta (valmennuksesta tai raskaudesta, ihan oman valintasi mukaan). Totta kai minä haluan lapsen, mutta en tätä vouhotusta. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että joudun samaan huoneeseen useamman raskaana olevan naisen kanssa. Eikö näitä juttuja voisi käydä nettikurssina?
Olen huono odottaja, tiedetään. Lapsen liikkuminen vatsassa aiheuttaa paremminkin epämukavuutta kuin ”oi, se liikkuu, ihanaa” –fiilistä, ja euforia, jota tässä pitäisi kai tuntea, on aika kaukana. Jos jonkun mielestä on ihanaa että virtsarakkoa potkitaan, sopinee tutkituttaa jotain.

Kysymys: saako raskaudesta kirjoittaa negatiivisia asioita, vai ovatko vain pastellisävyiset ihkujutut sallittuja?

Hiljaista mutta hengissä

En ole koskaan ollut mikään päiväkirjamaanikko; kätköistäni löytyy vuonna 2002 hankittu pahvikantinen kirja, jonne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittelen muistiinmerkittäviä asioita. Välillä päivämäärien väliset ajat ovat todella pitkiä, samoin näyttää olevan laita täälläkin.
Hiljaista on mutta hengissä sätkitään.

Juuri ennen joulua sain uuden työsopimuksen, aikaisempi oli tehty vuodenvaihteeseen saakka. Jatkoa vain ei kuulunut, vaikka työvoimaa tuolla tarvitaan ja työnteosta ei kenelläkään pitäisi olla huomauttamista. Tipalla oli ettei tarvinnut usuttaa pääluottamusmiestä kyselemään asiasta; ei tarvinnut, sillä hän oli oma-aloitteisesti käynyt ottamassa asiasta selvää, pitää ilmeisesti silmällä näitä pätkäkuvioita. Hermostutti sen takia, että periaatteessa ne eivät voineet sanoa ettei töitä ole, mutta kun on tullut nähtyä maailman menoa niin mikäänhän ei ole koskaan mahdotonta. Sopimus nyt kuitenkin on kesäkuun loppuun asti, enkä varsinaisesti harmittele asiaa, vaikka osa myöhemmin tulleista saikin vakituisen paperit.

Alkukesästä voi sitten asioiden tärkeysjärjestys hitusen muuttua, kun muutostilauksen eräpäivä lankeaa. Tällä hetkellä suurin muutos elämässä näkyy siinä, että työhousujen napin ja napinläven väliin olen joutunut tekemään kuminauhajatkopalan jotta saan ne säädyllisesti päälleni, mutta odotettavissa on suurempia järistyksiä kunhan tuo ihmisenpoikanen tulee maailmaan. Ja ehkä vähän sitä ennemminkin.
Työtehtävissä pitäisi kysellä uudelleenjärjestelyjen perään, alkaa käydä raskaaksi tuo tavaroiden vastaanottotarkastus ja hyllytys. Käytäntönä kun on se, että minkä aloitat, teet loppuun, ja koskaan ei voi lavaa avatessaan olla varma sen sisällöstä. Pettävästi suoraan trukilla hyllytettävän näköinen lava voi sisältää uskomattoman määrän tavaraa, joka on nosteltava käsin. Toisessa tilassa nostaisin ne 20-40kg:n laatikot huis vaan, mutta viimeksi maanantaina jouduin purkamaan 120kpl rasvareita käsin, kun laatikkopaino oli siellä 40kg:n paikkeilla. Kotvasen se otti, meni hyvää työaikaa ihan turhaan puuhaan. Tehokkuus laskee; nyt jos pomo olisi fiksu se rupeaisi teettämään minulla niitä kevyemmän sarjan asioita, joiden tekemisestä on maristu kuukausia mutta joille ei kukaan ehdi mitään tehdä. Näkisipä vain.

Turhia meillä ei stressata tuon tulevan takia. Yksiössä yritetään näillä näkymin pysytellä. Joillekin näyttäisi (nettiblogien salalukija sekä kärjistäjä) tulevan hirvittävä vimma ostaa omakotitalo ja viidet erilaiset lastenvaunut sekä vuori vaatteita heti positiivisen raskaustestin jälkeen, ja samat ihmiset laskevat viikkoja ja päiviä kalenterintarkasti. Meillä ei ole hankittu yhtään mitään, ei edes käyty lastentarvikeosastolla. Sen verran olen tehnyt, että kävin miehen kotitilalla olevassa varastossa tarkistamassa pitikö muistikuvani siellä olevasta pinnasängystä paikkansa. Piti, niitä oli kaksin kappalein. Sen saa sieltä sitten kun tarve tulee.
Ja eilen kun työterveyshoitaja kyseli, monennellako viikolla olen, mietin pitkään ja hartaasti ennen kuin vastasin.
Tunnen itseni jokseenkin omituiseksi kun en innosta kirkuen juokse kaikkia lastentarvike- ja äitiysvaatekauppoja läpi, valokuvaa vatsaani joka viikko ja hihku kaikkien vauvojen kohdalla että voi kun suloinen, se kun näyttäisi olevan hyvin normaalia käytöstä tässä vaiheessa.
Kai tästä saa olla tekemättä numeroa?

Satunnaisia hajatelmia

Ulkona sataa lunta, vai olisiko sittenkin räntää. Eilenkin satoi, mutta ei se vielä maahan jää kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Maa on liian lämmin, ilman lämpötila taitaa sekin olla nollan paikkeilla. Öisin kai on pakkasta. Aika kylmältä silti tuntui, kun kävin aamulla kaupassa. Välillä sataa sellaisia pieniä hitusia ja välillä kintaan kokoisia lopposia. Tämä kun sataisi eteläiseen Suomeen niin liikenne taitaisi olla sekaisin. Täällä ei ole liikennettä. Mitä nyt joku nuori jolppi rällää edestakaisin Lada Nivalla tuossa kylällä. Ainoa auto joka sopii näille teille.

Oikeastaan tämä on aika hiljainen paikka. Pari kauppaa, pankki, kirjasto ja apteekki, siinäpä ne tärkeimmät. Ikkunasta on hauska seurata ihmisten toikkarointia kaupan parkkipaikalla. Ei se noin vaikeaa voi olla se ajaminen, mutta ilmeisesti on kuitenkin. Tässä on tullut nähtyä jos jonkinlaista parkkeerausmanööveria, kuin suoraan autokoulun "älä tee näin" -osastolta.
Kirjasto on olosuhteisiin nähden varsin hyvä, olen löytänyt sieltä vanhat suosikkini ja joukon uusia tuttavuuksia. Pitäisi taas käydä vaihtamassa kirjat uusiin.

Töihinkin pitäisi mennä. Joudun menemään vähän ylitöihin ensin, on miehistövajausta taas. Tuntuu muka vaikealta, vaikka työssä itsessään ei ole vikaa. Johtuneeko sitten siitä, että mahassa on omituinen olo, kun tuntuu että mielekkäintä olisi painua peittojen alle.

Kääntyvät takapyörät ja suunnanvaihtovipu

eli autolla ei ajeta kuten trukilla.

Oli vähällä käydä hassusti tänään aamulla ison sekatavarakaupan pihamaalla. Peruutin autoa parkkiruudusta ja olin siirtymässä peruutusmoodista eteenpäinajomoodiin, kun tajusin käteni hakevan vilkkuvipstaakia. Hetkisen hämmästelin että mitä kummaa tuolla päässä liikkuu, ennen kuin tajusin mitä varten sitä hain: olin vaihtavinani pakista eteenpäinajoon. Hilkulla oli, etten iloisesti räväyttänyt vilkkua oikealle ja jatkanut pakki päällä ”eteenpäin”.
Sattuuhan näitä. Edellisellä kerralla unohdin, ettei Toyota Corolla todellakaan käänny lähes paikallaan ympäri kuten samanmerkkinen trukki tekee. Selkeästi on havaittavissa, ett olen viettänyt enemmän aikaa vekslaillen trukkia ahtaassa varastossa kuin henkilöautoa kaupan parkkipaikalla. Jonain päivänä vielä nalkitan itseni niin etten pääse pois, kun unohdan auton ominaisuudet.

-

CMX:n Talvikuningas teki vaikutuksen. Pidän science fictionista ja A.W. Yrjänän myyttisistä sanoituksista, ja kun nämä kaksi yhdistetään, saadaan jotain mikä kuulostaa erittäin hyvältä. Tunti ei ole koskaan tuntunut näin lyhyeltä ajalta.

7203/8000

Eilen tuli Swamp Musicilta ilmoitus, että tilaamani levyt on lähetetty. Viime perjantaina minuun iski hätäännys; CMX:n uusin levy Talvikuningas julkaistiin keskiviikkona, ja minä en ollut tehnyt elettäkään hankkiakseni sitä. Kyseessä kun on vielä 8000kpl:n rajoitettu ja numeroitu painos, enkä voinut kuvitellakaan hankkivani jotain muuta, ensi vuonna julkaistavaa köyhempää versiota. Levykauppoja ei lähimailla, siispä mars nettikauppaan.

Tilasin levyn. Samalla haaviin tarttui myös Cloaca Maxima II, jostain syystä en ole aikaisemmin sitä tullut ostaneeksi, vaikka velipojan omistamaa tallennetta olenkin kuunnellut. Tänään hyppäsin postilaatikolla yhdeksästä asti; kauppaan mennessä ja sieltä tullessa piti käydä tarkistamassa onko postipoika käynyt. Ilmeisesti posti jaetaan joskus puoli yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä, äskettäin oli paketti laatikossa.
Toistaiseksi olen tyytynyt hypistelemään DVD-koteloon pakattua levyä ja tekstit sisältävää kuvitettua kirjasta. En ole edes lueskellut tekstejä; aion odottaa kunnes minulla on aikaa kuunnella tuo eepos läpi kaikessa rauhassa, kuten nautintaohjeeksi on ehdotettu. (Tähänkin pätenee se yhden eteläpohjalaisen firman mainoslause: tätei pirä hotalehtaa.)
Nyt tunniksi lueskelemaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran, ja sitten töihin. Tylsää ja proosallista. Jälkimmäinen, ei ensinmainittu.

Keltaisia lehtiä

Tämä viikonloppu menee ylitöissä, kuten osa viikon iltapäivistäkin. Aamulla puoli kuuden jälkeen listoja printtaillessa sen kyllä huomasi; poikien jutut menivät sen verran hölmöiksi että loppujen lopuksi retkotin koneen ääressä ja nauroin vedet silmissä puolimielisille jutuille. Sellaista se on, kun kaksi kolmesta työkaverista on noin parikymppisiä poikia. Että sitten välillä tunnen itseni kävyksi. Mitähän huomenna?
Maanantaina iltavuoroon. En ole tainnut koskaan tehdä vuorotyötä, joten vaatinee totuttelua. Onneksi vuorot tehdään 5.30-13.30 ja 13.30-21.30 joten ei mene ihan yöhön kun on kotona. Aamuvuorossa tuo on todella mukava systeemi, minun ei ole vaikea nousta 4.45 ja lähteä töihin vähän viiden jälkeen.

--

Eilen ja tänään töihin lähtiessä on ollut melko kylmä,
paikoin on ollut kuulemma pakkasen puolella viiden maissa.
Olen huolestuneena tarkkaillut koivuja.
Ne kasvavat ikkunoiden edessä,
aamu aamulta lehdet keltaisempina.
Missä vaiheessa on tullut syksy?
Vastahan niihin puhkesi lehdet, ja nyt ne jo putoavat.
Onko aika ruvennut juoksemaan nopeammin kuin ennen?

Sekalaisia

Ulkona on selvästi syksympi kuin monena aikaisempana päivänä. Käväisin äsken kaupassa, hain eilisistä ostoksista unohtuneen pyykinpesuaineen, ja taivaalta satoi hyvin kylmää vettä. Sen verran kylmä oli, että hengitys huurusi. Syksyksi se on muuttumassa, pakko uskoa.
Asiat ovat paremmalla mallilla kuin pitkään aikaan. Koska en nyt ole jatkamassa opiskeluja, rupesin kyselemään töiden perään. Sinnikkyys palkittiin; torstaina kävin allekirjoittamassa jatkosopimuksen, tosin vähän eri hommiin mutta varastotyötä kuitenkin. Määräaikainenhan se on, mutta alku ainakin. Toistaiseksi voimassaolevista sopimuksista voi lähinnä vain haaveilla. Työn määrä tuskin ainakaan vähenee tulevaisuudessa, joten hyvällä syyllä uskon, että minullekin töitä riittäisi tämän sopimuksen päätyttyä.

Vietämme kotiviikonloppua. T on rakentelemassa autoaan, minä touhuilen omiani ja pesen samalla pyykkiä. Kaksi koneellista on pestynä, saman verran vielä odottaa pyykkikorissa. Miten ne ovatkin päässeet unohtumaan viikolla?